Categories
Pelit

Borders Over Mystara

Hehkuttelin taannoin vanhoja fantasia-aiheisia beat’em up –pelejä, kuten Golden Axea ja Capcomin Dungeons & Dragons –mätkintöjä. Ja hihkuin riemusta kun kuulin että jälkimmäisistä oli tekeillä uusintapainos nykyaikaisella grafiikalla ja nettipelillä. No kävipä niin onnellisesti, että kyseinen uusintapainos, Chronicles of Mystara, on tässä kuussa ilmaiseksi tyrkyllä PlayStation Plus –tilaajille. Crom, äkkiä pelaamaan!

Mutta, mutta… Vähän kyllä harmittaa että Chronicles of Mystaraa markkinoidaan uudelle sukupolvelle tehtynä uusintajulkaisuna, vaikka grafiikka on alkuperäisessä kuosissa. Katsokaa nyt vaikka miltä peliruutu näyttää:

Chronicles of Mystaran Paksut Reunukset
Musta lohikäärme saapui raamit kaulassa.

Nuo valtavan paksut kehykset ovat melkoisen masentavia. Niiden sijaan voi toki valita myös koko ruudun täyttävän venytetyn kuvan, mutta se vasta pahalta näyttääkin. Trailerin lupaukset hehkeästä teräväpiirtografiikasta ovat siis vähän tulkinnanvaraisia. Tietysti nettipeli ja saavutusjärjestelmä ovat ihan kivoja juttuja, ei siinä mitään, ja vanhalla grafiikalla on oma retroarvonsa. Omat odotukseni olivat vaan paljon korkeammalla. Pöh. Noh, pelasin silti, kun ilmaiseksi sain.

Categories
Pelit

Automaattitallennus ja kuinka se tehdään oikein

Pelitilanteen tallentaminen on näennäisen yksinkertainen juttu. Silti sen voi sössiä monella tapaa. Etenkin jos pelissä on automaattinen tallennus. Suosikki-inhokkejani ovat ne hetket, jolloin tyylipuhtaan pelaamisen keskellä tulee tehty jokin käsittämätön moka, ja juuri silloin avualias automaatti tallentaa tilanteen. Räiskinnöissä ne ovat niitä hetkiä, jolloin kaikki ammukset on käytetty ja hahmo on keskellä verenhimoisia vihollisia, jolloin pelitilanteeen lataamisen jälkeen on tasan puoli sekuntia elinaikaa. Kiva jatkaa siitä sitten. Tai kun tasoloikinnoissa kikkailee hahmon jonnekin peruuttamattomalle kielekkeelle, josta ei voi enää palata kuolematta.

Pelitilanteen korruptoituminen on erityisen hauskaa automaattitallennuksen kanssa. Muistan eräänkin Conan-pelin, jonka viimeisen kentän lopussa oli etenemisen estävä bugi: luolan olisi pitänyt romahtaa, jotta Kimmerialainen olisi päässyt loikkaamaan pohjattoman kuilun yli. Vaan kun ei. Ja tietysti heti bugin ilmenemisen perään oli automaattinen tallennuspiste. Meinasi arvostelu jäädä tekemättä.

Tiedon panttaaminen tallennusten yhteydessä on todella yleinen moka. Usein pelaaja ei tiedä lainkaan, milloin automaattitallennus on laulanut. Eli kun peli on syystä tai toisesta keskeytettävä ja järjestelmä kysyy: “Oletko varma että haluat lopettaa? Kaikki edellisen tallennuksen jälkeen tehdyt jutut menetetään”, niin olisi ihan kohteliasta kertoa mistä jutuista on kyse. Esimerkiksi Bioshock Infiniten konsoliversiossa jouduin hieromaan pari v-maista kohtaa uudemman kerran, kun olin lyönyt koneesta virrat pois liian vikkelästi.

Onneksi tunnelin päässä näkyy valoa. Pleikkarin muutenkin mainiossa The Last of Us -seikkailussa kerrotaan suoraan milloin edellinen tallennus on tehty. Nehän oppivat:

20131119-153557.jpg

Categories
Kirjat Pelit

Testissä Beyond: Two Souls

Ysikytluvulla Helsingin keskustassa oli Pinkka-niminen kirjakauppa. Tein siellä kerran loppuelämääni viitoittaneen ostoksen – Valitse oma seikkailusi -pokkarin. Nimensä mukaisesti kirjassa oli useita seikkailuita, jotka etenivät lukijan valintojen mukaan.

Valintoja, valintoja...
Valintoja, valintoja…

En ollut ikinä nähnyt mitään niin mahtavaa. Selasin kirjan lähes puhki ja haalin käsiini myös sen jatko-osat sekä Ian Livingstonen Taistelupelikirjat. Sitten löysin roolipelit ja upposin niiden myötä nörttialtaan syvimpään päätyyn.

Valitse oma seikkailusi -kirjat palasivat mieleen taas testatessani Pleikkarin Beyond: Two Soulsia. Konsepti on täsmälleen sama. Perinteisen pelin sijaan Beyond muistuttaa leffaa, jossa pelaaja tekee valinnat päähenkilöiden puolesta. Osa valinnoista on hyvinkin arkisia, kuten kostaisiko kiusaajilleen, kenet valitsisi kumppanikseen ja hyppäisikö sänkyyn ekoilla treffeillä jne. Osa taas ihan yhtä absurdeja kuin lamavuosien seikkailukirjoissa, kuten antaisiko pohjoiskorealaisen sotilaskuulustelijan kaivaa silmän päästä vai ei..? Hmm ja hmm..

Diggasin Beyondista. Varsinkin sen alusta. Hahmot olivat kiinnostavia, asetelmat hyvät ja valintoja paljon. En kuitenkaan digannut siitä, miten vähän pelaajan valinnoilla oli painoa. Asiat tapahtuivat aina ennalta määrätyssä järjestyksessä, ja pelaaja sai lähinnä valita miten niihin reagoi. Noloimmillaan kohtaukset sujuivat olankohautuksella. Kirjaimellisesti.

Vapaammin haarautuva juoni olisi mahdollistanut useampia moninpelikertoja. Nyt yksi sai riittää. Lisäksi tarina oli ihan liian pitkä ja muuten nokkelia kohtauksia oli pitkitetty keinotekoisesti. Esimerkiksi puolivälin paikkeilla oli havaittavissa jo selvää täytemateriaalia, joka ei liittynyt mitenkään pelin muuhun juoneen. Lisäksi kaksi kohtausta tuli kämmättyä ihan vaan epämääräisen ohjattavuuden takia, kun hahmo hoiperteli vahingossa hotspotin ohi ja käynnisti kohtauksen päättävän cut scenen. Loppuratkaisuja oli sentään useita ja viimeistä tallennusta tuli vingutettua ahkerasti, jotta pääsin näkemään niistä suurimman osan.

Hienona juttuna Beyondista löytyi kaksinpeli, joka sopi teemaan loistavasti. Tyypillisesti toinen pelaajista ohjasti Ellen Pagen näyttelemää Jodieta ja toinen häneen kytkeytynyttä henkiolentoa, Aidenia. Elokuvamaisuutensa ansiosta peli oli oivallista vaimomatskua: tarina oli etusijalla, pelattavuus äärimmäisen yksinkertaistettua napinpainelua ja ohjaaminen onnistui vaimon käteen paremmin sopivalla iPadilla. Ylipitkä tarina ei jaksanut pitää toista osapuolta otteessaan ihan loppuun asti, mutta aika pitkälle päästiin silti. Ja se on paljon se. Moni pelimedia on dumannut Beyondin, koska siitä puuttuu peli. Minä toivon idealle paljon jatkoa, koska se puhaltaa henkeä vanhaan suosikkigenreeni, oman seikkailun valintaan.

Beyond: Two Souls lyhyesti:

Ysäri on taas muotia ja interaktiivinen elokuva on tehnyt comebackin. Toteutus haparoi vielä, mutta yritystä ja tunnelmaa piisaa senkin edestä. Kokeilemisen arvoinen tapaus siis.
[Rating:3/5]

Old Skool -seikkailua autenttisessa muodossaan.
Old Skool -seikkailua autenttisessa muodossaan.
Categories
Pelit

Dungeons & Dragons -kolikkopelien paluu: Chronicles of Mystara

Dungeons & Dragons on tuttu monelle roolipelaajalle, mutta tiesitkö, että siitä väännettiin aikanaan pari todella hyvää videopeliä? Tower of Doom ja Shadow Over Mystara edustavat sitä koulukuntaa, jota jäin kaipaamaan vanhojen kolikkopelihallien kadottua Suomesta: moninpelattavia 2D-mätkintöjä. Genren ideana on ohjata sivuttain rullaavissa kentissä sankareita, jotka mätkivät ja pätkivät pahikset pinoon. Alan tunnetuimpia tekeleitä ovat mm. Double Dragon– ja Golden Axe –pelisarjat, sekä lukemattomat muut enemmän ja vähemmän loistavat väännökset samasta genrestä. Dungeons & Dragons –lisenssin käyttö 2D-mätkinnöissä tarkoitti sitä, että silkan taistelun rinnalle saatiin hahmonkehitystä, kerättäviä esineitä, vaihtoehtoisia etenemisreittejä ja jopa erilaisia loppuratkaisuja, riippuen pelissä tehdyistä valinnoista. Ja tämä kaikki näyttävällä pelihallikoneen grafiikalla ja äänillä! 1990-lukulainen tajuntani räjähti. Samoin silloinen säästöpossuni.

Kolikkopelitrendin hiipuessa meinasin jo unohtaa Dungeons & Dragons –videopelit. Sitten törmäsin emulaattoreihin, joiden avulla vanhoja hallipelejä sai pyöriteltyä tietokoneen ruudulla. Yllättävää kyllä, pelattavuus oli säilyttänyt vetovoimansa vuosienkin jälkeen. Visuaalinen ilme ei niinkään. Ajoittain tuli kuitenkin palattua Mystaraan ihan vaan sen vuoksi, ettei vastaavaa ollut juuri nykykoneille tarjolla. Paitsi pian taas, ja tässä tulee ränttäykseni huippukohta: Capcom on ilmoittanut julkaisevansa remasteroidut eli uuteen loistoon palautetut versiot sekä Tower of Doomista että Shadow Over Mystarasta jo tänä kesänä. Näillä näkymin molemmat julkaistaan yhteisen Chronicles of Mystara –otsikon alla ja sisältävät myös uusia pelimuotoja ja omia asetuksia. Esimerkiksi esineistä voi tehdä hajoamattomia tai hirviöiden pudottamaa kultalastia voi kasvattaa. Ajan hengen mukaisesti pelikaverit voi haalia verkosta ja meneillään olevaan peliin voi drop in/drop out -periaatteella pudottautua silloin kun sopivalta tuntuu. Vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, mutta tuntuu silti kivalta innostua taas pitkästä aikaa jostain pelijulkistuksesta. Näyttäisi muuten toimivan myös Wii U:lla.

[via: Wizards of the Coast]

Categories
Elokuvat ja tv

Kannattaako Netflixistä maksaa?

Otin Netflixin käyttöön heti kun se lanseerattiin Suomessa. Tutustumistarjouksena palvelua sai kokeilla lokakuusta tammikuun kolmanteen päivään saakka täysin ilmaiseksi. Minä jatkoin vielä pidempäänkin. Tässä vähän Netflix-kokemuksia:

Avasin Netflix-tilin tietokoneen kautta. Vaikka kyseessä oli ilmainen kokeilujakso, piti palveluun naputella luottokortin numero. Piikki on siis auki. Ja pysyy, kunnes sen erikseen käy peruuttamassa. Mutta murehditaan sitä myöhemmin…

Käyttöönoton yhteydessä ohjelma pyytää kertomaan omasta elokuvamausta. Kolahtaako kauhu vai kelpaisiko komedia paremmin? Entä mitä leffoja olet nähnyt ja mitä mieltä olet niistä? Ja jos kerran tykkäät toiminnasta, niin montako tähteä antaisit Takenille?

Netflix tallentaa vastaukset omaan tietokantaansa ja alkaa sen jälkeen ehdottaa katseltavaa. Ehdotukset ovat tarpeellisia, sillä Netflixin valikoimaa ei ole jäsennelty tiukkoihin kategorioihin, vaan vapaamuotoisiin listoihin, kuten ”suosituimpia Facebookissa” tai ”Synkkä scifi”. Vähän kuin kävisi läpi kaverin elokuvahyllyä: kaikki on lajiteltu vähän miten sattuu, mutta kaveri osaa kertoa, mistä todennäköisesti tykkään. Sekavaa, mutta sympaattista.

Vaikka otin Netflixin käyttöön tietokoneella, olin ajatellut hoitaa katselun muilla laitteilla. Perheen PS3-konsoleiden päävalikkoon oli lanseerauspäivänä ilmestynyt automaattisesti Netflix-kuvake. Käyttöönotto vaati vain yhden klikkauksen ja päivityksen. Appstoresta löytyi ohjelmat niin iPadiin kuin iPhoneen. Nintendon Wiitä en kokeillut, sillä se ei kykene teräväpiirtoon. Myös Xbox 360 jäi kokeilematta, sillä jostain syystä Netflixiä varten olisi pitänyt ostaa Xbox Live Gold –tilaus.

Netflixin elokuvatarjonta ei ainakaan kättelyssä vakuuttanut. Olin odottanut Spotifyn-kaltaista ”kaikki maailman leffat” –tyyppistä valikoimaa. Tarjolla oli lähinnä sellaista kamaa, jota voisi kuvitella näkeväni telkkarista muutenkin: vanhoja elokuvia, tv-sarjoja, dokumentteja, stand-uppia jne. Vertailun vuoksi kilpailevassa Viaplay-palvelussa oli ihan uusiakin leffoja, joita näkee vasta vuokraamoissa. Rajoituksen syynä lienee käännöstyö, sillä lähes kaikki sisältö on tekstitetty suomeksi.

Mutta jos sisältö on kuningas, niin käytettävyys on prinssi: Netflix tarjosi minulle heti katseltavaksi elokuvan, jota en olisi muuten katsonut. Katselun jälkeen tarjottiin heti perään uutta katsottavaa. Yllättävän monta löytöä tuli tehtyä näennäisen huonosta tarjonnasta. Esimerkiksi BBC:n erinomainen Uusi Sherlock olisi varmasti jäänyt katsomatta ilman suosituksia. Samoin kulttihitti Princess Bride.

Sitten huonoja puolia:

  • Viaplayssa oli mahdollisuus tallentaa elokuvia laitteelle myöhempää katselua varten. Netflixiä ei katsota jos netti ei toimi.
  • Viaplayssa pystyi järjestelemään koko elokuvakatalogia, esimerkiksi listaamaan kaikki kauhuelokuvat, viimeksi palveluun lisätyt tai julkaisuvuoden perusteella uusimmat. Netflixissä mennään suositusten ja hakujen perusteella, mutta esim. uutuuksia on vaikea nähdä suoraan. Onneksi harrastajat ovat aktivoituneet tässä ja netistä löytyy useampikin lista otsikolla Suomen Netflixin uusimmat elokuvat, ks. esim: https://dl.dropbox.com/u/12824642/nx.htm

Viaplayta kokeillessa törmäsin kuitenkin hassuihin rajoituksiin, kuten että palvelua voi käyttää korkeintaan neljällä laitteella. Laitteet rekisteröityivät automaattisesti Viaplayn kantaan, ja kun raja oli täynnä, piti ottaa yhteyttä asiakaspalveluun ja pyytää deaktivoimaan vähiten käytetyt laitteet. Netflixissä en moiseen törmännyt. Lisäksi Viaplayn katselu onnistui vain yhdellä laitteella kerrallaan, kun taas Netflixiä onnistuimme katselemaan kahdella laitteella samaan aikaan. Viaplaysta puuttui myös Netflixin paras keksintö – muistitoiminto: elokuvan voi aloittaa yhdellä laitteella, jatkaa toisella ja katsella loppuun vaikka kännykän ruudulta. Käyttökokemuksesta annan Netflixille täydet pisteet.

Parin kuukauden katselun jälkeen olin vakuuttunut. Rahalle tuli vastinetta ja pienet asiat oli toteutettu hyvin. Kertaakaan ei tarvinnut pitää puskurointitaukoja tai tuskailla tekstitysongelmien kanssa. Testijakson aikana ohjelmaan tuli tuki monikanavaisille äänille sekä Super HD –kuvatila, eli 1080p täysteräväpiirtotarkkuus. Sain vaikutelman, että nyt ollaan tekemisissä sellaisen palvelun kanssa, johon panostetaan.

Haluan tukea Netflixiä myös periaatteellisella tasolla. Moni innovaatio ei koskaan tule Suomeen, kun markkinaa ei pidetä tarpeeksi houkuttelevana. Eli nyt kun jotain hienoa on tänne kerrankin saatu, haluan äänestää lompakollani hyvän palvelun jatkumisen puolesta. Makselin pitkään myös Viaplaysta ihan sponsorointimielessä.

Netflix lyhyesti:

Suomen paras videostriimauspalvelu, joka tietää mistä tykkään ja tekee katsomisesta nautittavaa. Tästä palvelusta kannattaa maksaa.
[Rating:5/5]

Netflix pelittää konsoleilla
Netflix pelikonsoleilla
Categories
Elokuvat ja tv

Viaplay PS3-konsolille

Kuukausi takaperin pelisaiteilla uutisoitiin Viaplay-leffapalvelun ilmestymisestä PS3:lle. Kyseessä oli sikäli harhaanjohtava uutinen, että varsinainen sovellus julkaistiin vasta nyt. Asensin softan pleikkarille heti kun se julkaistiin ja ostin kuukauden katseluaikaa. Tässä kokemuksia:

Viaplay PlayStation 3

  • Viaplayn kautta voi katsella kohtuullisen uusia elokuvia niin paljon kuin jaksaa, pelkällä kuukausimaksulla. Valikoima on hyvä ja huomattavasti tuoreempi kuin esimerkiksi Netflixillä.
  • Ohjelmisto on nopeasti asentuva noin 30-megainen paketti, jonka voi ladata suoraan PS3:n TV/video-valikosta, ks. ohjeet: viaplay.fi/devices/playstation3
  • Asennus sujui hyvin, mutta mitä ihmettä: Viaplayn kuukausimaksun maksaminen ei riitä, vaan lisäksi pitää tilata PlayStation Plus -palvelu. Hintaa kokeilulle tulee siis minimissään Viaplayn kk-maksu 7,95€ ja Plussan kolmen kuukauden minimitilaus 14,95€, eli 22,90€. Jos ostaa vuosipaketin Plussaa, tulee kuukaudelle siltikin hintaa yli kymppi. Vertailun vuoksi Netflix maksaa vain 7,99€/kk.
  • Toisin kuin Netflix, Viaplay ei osaa jatkaa elokuvan katsomista siitä mihin viimeksi jäätiin. Käytännössä siis stop-napin painamisen jälkeen leffat ja sarjat joutuu aloittamaan aina kokonaan alusta. Ruudun alareunassa näkyy onneksi laskuri, jossa kerrotaan paljonko elokuvaa on katsottu. Sen kun kirjoittaa katselun päätteeksi paperille, niin voi yrittää seuraavalla kerralla kelata leffan oikeaan kohtaan. Tulee kyllä pahoja takaumia videokasettien ajoilta.
  • Yksi Viaplay-tilaus oikeuttaa katseluun vain neljällä laitteella. Isommissa perheissä se on kovin vähän. Esim. meillä raja tuli täyteen kun softan asensi pleikkariin, tietokoneelle, iPadiin ja iPhoneen. Makuuhuoneen telkkari ja muut datavehkeet jäivät ilman, kun lisenssi ei isompaan taivu.
  • Teräväpiirto vaatii kaistaa. 40 megan kaapelinetti piti elokuvien välillä ärsyttäviä bufferointitaukoja. Todella raivostuttavaa.
  • Tekstit häviävät kesken katselun. Tätä tapahtuu etenkin teräväpiirtoleffoilla ja pahimmillaan vartin välein. Ratkaisu on painaa stoppia, aloittaa elokuva alusta ja kelata takaisin oikeaan kohtaan.

Viaplay vai Netflix?

Jos Viaplayn PS3-sovellus olisi julkaistu pari vuotta sitten, olisi se ollut hienointa koskaan. Nyt en voi olla vertaamatta sitä Netflixiin. Käytettävyydessä ne ovat eri planeetoilta. Viaplaylla on toki tuoreempi valikoima, mutta lataustauot, katoavat tekstit ja kelailu eivät innosta katselemaan. Second Screenit, suositukset ja monen laitteen tuki puuttuvat nekin Viaplaysta. Lisäksi Viaplay on pakollisen PlayStation Plus -tilauksen takia Netflixiä kalliimpi. Eli jos nyt pitäisi valita, olisi Netflix suvereeni voittaja.

Viaplayn PS3 app lyhyesti:

Hyvä on-demand leffapalvelu PS3:lle kaatuu VHS:n aikaiseen käytettävyyteen. Korjatkaa softanne niin saatte rahani. Sitä ennen: two points.
[Rating:2/5]

[kuva: Viaplay]

Categories
Pelit

Nyt se tuli!

Melkein parikymmentä vuotta siihen meni, mutta odotus kannatti. UFO:n remake on törkeän hyvä. Ja kuten näkyy, pyörii myös konsoleilla. Tämän illan viikon kuukauden vapaa-ajan suunnitelmat ovat nyt selvillä.

20121010-222928.jpg

Categories
Pelit

5 + 1 asiaa jotka muuttuvat uudessa Ufossa

Vuonna 1994 julkaistu UFO: The Enemy Unknown edustaa kaikkea mitä hyvässä pelissä arvostan: vuoropohjaista toimintaa, kehittyviä hahmoja ja suuren seikkailun tuntua. Yhdistelmä oli niin toimiva, että sitä on yritetty jäljitellä pian kaksi vuosikymmentä – laihoin tuloksin. Edes alkuperäistä nimeä kantavat uusintajulkaisut eivät ole kyenneet tavoittamaan alkuperäisen UFO:n tunnelmaa.

Paitsi nyt.

Sain käsiini previkkakoodin, eli esikatseluversion tulevasta XCOM: Enemy Unknown –pelistä. Osa sen toiminnoista on vielä vaiheessa ja osaa ei päässyt kokeilemaan lainkaan, mutta jo muutamien pelituntien perusteella peli tuntuu aidolta asialta; Viimeinkin oikea jatko-osa UFO:lle. Peliä on kehitetty pieteetillä mm. Civilizationista tutun Firaxis-pelitalon voimin. Fiilis on sama kuin wanhassa, mutta muutama homma on vedetty uusiksi. Tässä lyhyt kooste siitä, mihin kannattaa varautua:

1. Kyllä, se on konsoloitu.

Otetaan löysät pois heti alussa. XCOM julkaistaan tietokoneiden lisäksi myös konsoleille, joten myönnytyksiä on tehty. XCOM on konsoloitu UFO. Ysäridesignia edustava mikromanagerointi on kätketty konepellin alle ja mukaan on otettu niin Mass Effectin puhuvia päitä kuin matalajuoksulla eteneviä haarniskahemmoja suoraan Gears of Warista. Esikatseluversion perusteella konsolointi on kuitenkin ihan siedettävällä tasolla. Muutaman tunnin pelattuaan alkaa unohtaa millaista olikaan ennen vanhaan, kun aseisiin piti ostaa ammukset erikseen ja tukikohdan sai rakentaa Helsinkiin. Ja olisiko niin, että konsoloimalla moni juttu on myös parantunut..? Hmm.. hmm..


2. Tukikohdan rakentaminen

Kuten edellä spoilasin, tukikohtaa ei saa enää tökätä vapaasti kartalle, vaan pitää tyytyä valmiisiin vaihtoehtoihin. Previkassa tukikohtien määrä oli rajoitettu yhteen. Muihin maanosiin pystyi sijoittamaan vain satellitteja, jotka vähensivät paniikin määrää ja helpottivat tarkkailua, mutta eivät kyllä vetäneet vertoja täysiveriselle tukikohdalle.

Uutta on maanosien antama bonus kehitykseen ja rahoitukseen. Esimerkiksi Euroopan tukikohdassa tiedemiehillä on paremmat puitteet kuin muualla. Tukikohtaa voi tuunailla kuten ennenkin, mutta pohjapiirrosmaisen näkymän tilalla on nyt muurahaisfarmia muistuttava sivunäkymä. Sen puuhasteluja on ihan viihdyttävää seurata. Teeman kannalta oli hieno oivallus, että tukikohta on maan alla. Niinhän se kannattaisi tosielämässäkin tehdä, muukalaisilta piilossa.


3. Managerointi

Alkuperäisen pelin komentokeskuksessa laadittiin asetilauksia ja muukalaisten ruumiinavauksia ammattimaisessa taulukkolaskentahengessä. XCOM on kuorruttanut diagrammit vuoropuheluilla eri henkilöiden kanssa. Esimerkiksi uutta rakennusprojektia aloitellessa pitää mennä jututtamaan työpajan insinööriä. Korkean prioriteetin työpyynnöt tulevat puolestaan kasvottomalta salaperäiseltä mieheltä. Kaukana välttämättömästä, mutta tunnelma kasvaa.

Aina välillä tulee eteen tilanteita, joissa pelaaja ei vaan ehdi joka paikkaan kriisejä hallitsemaan. Ufossa asia todettiin kylmän viileästi lukuja tuijottamalla, ja hommia jatkettiin normaalin työjärjestyksen mukaan. XCOMin päätöksissä on astetta enemmän tunnetta mukana. Valinnat esitellään paljon konkreettisemmin, niihin on pakko ottaa kantaa ja niillä on välitön vaikutus peliin. Komentokeskuksen upseeri vain tuijotti, kun päätin lähettää joukot Kiinaan USA:n sijasta: ”Very well… I understand.” Vastaavaa dialogia tuntuu riittävän ja testisessiossa kuultu materiaali vaikutti ihan laadukkaalta.

Konsolimainen yksinkertaisuus on iskenyt XCOMin logistiikkapuoleen. Monet pikkupuuhat, kuten aseiden latailu, interceptoreiden huollot ja ammustäydennysten tilailut sujuvat nyt automaattisesti. Pieni mikromanageroija minussa huusi hetken niiden perään, mutta hiljeni, kun sai edelleen miettiä tekniikkapuita ja tuotekehitystä.



4. Hahmonkehitys ja varustelu

Sotilaat kasvavat ja kehittyvät kampanjan edetessä. XCOMin uutuutena ovat hahmoluokat ja niille ominaiset taito- ja kehityspuut. Ne määrittelevät suoraan, kuka on raskaiden aseiden ekspertti ja kuka saa heiluttaa tarkka-ampujan kivääriä. Uudistus tuntui aluksi oudolta, mutta hyvin siihen pääsi sisään. Joka tapauksessa olisin jakanut hahmot taitojaan vastaaviin luokkiin, eli ei kait tässä mitään hävitty.

Varustelun puolella konsolipeikko on tehnyt enemmän tuhojaan. Poissa ovat vapaasti lastattavat panosvyöt, reput ja hihnat. Tilalla vain pari paikkaa aseille ja toiset mokomat lisävarusteille. Miellään olisin pitänyt vanhan vapaamman tavan, jossa mukaan sai halutessaan vaikka repullisen kranaatteja.


5. Toiminta

Vuoropohjaiset taistelut ovat mukana kuten ennenkin. Tiimien koot ovat vaan aika suppeita 4-6 hengen ritsaryhmiä. Ehkä siihen tulee laajennusta myöhemmin. Noin muilta osin taktiseen taisteluun pääsee nopeasti sisälle hyvän tutoriaalin kautta.

Toimintapisteet eli Action Pointit eli AP:t on nyt yksinkertaistettu muutamiksi perustoiminnoiksi. Kukin taistelija voi valita liikkuuko kahdesti, vai liikkuuko kerran ja tekee jotain muuta. Aseen lataamiseen ja muutamiin muihin juttuihin menee koko vuoro. Toteutus on lautapelimäisen elegantti, muttei yhtä joustava kuin vanha järjestelmä, jossa ylijääneitä toimintapisteitä sai käyttää tähtäilyyn ja ties mihin. Itse asiassa koko ammuskelu on XCOMissa typistetty pelkkään “Fire”-komentoon. Ufosta tutut heittolaukaukset, sarjatuli ja tähdätyt laukaukset ovat sellaisenaan historiaa. Sotilaita kehittäessä voi sentään unlockata snapshotteja ja vastaavia taitoja.


6. Tekniikka

UFO on pelillisesti edelleen kuranttia kamaa. Ainoastaan grafiikka on niitä harvoja juttuja, joista aika on ihan aidosti ajanut ohi. En siis olisi valittanut, vaikka XCOMin uudistukset olisi rajattu pelkästään ulkoasun kiillottamiseen. Grafiikkapäivitys oli ehdottomasti se tärkein kriteeri koko hommalle. Previkan perusteella se on onneksi hoidettu hyvin XCOMissa.

Tapahtumat kuvataan ylhäältä päin, kuten ennenkin. Eräitä tapahtumia höystetään kuitenkin lyhyillä klipeillä, jossa kuvakulma vaihtuu, ja kameraa kuljetetaan hetken liikkuvan hahmon perässä. Vihollista tähtäillessä kamera siirtyy puolestaan hahmon olan taakse. Se antaa hyvän kuvan siitä, miltä meno näyttää mosurin silmin. Tällaista en tiennyt kaipaavani, mutta kyllähän se tunnelmaa lisää mukavasti.

Fysiikkakin tuntuu hyvältä omalta itseltään. Tärkeimpänä juttuna on edelleen UFO:n tavaramerkki, rikottava ympäristö. Korkeuserotkin ovat XCOMissa mukana ja nyt niihin on panostettu hieman entistä enemmän. Varaston katolle piiloutunut tarkka-ampuja on pienen mittakaavan taisteluissa ihan päällikkö. Vastaavasti vihollisia kuhisevien rakennusten muodostamassa kanjonissa kulkeminen saa niskakarvat pystyyn.


Vigilo Confido

Pelkäsin pahinta kun näin kesällä ensimmäiset XCOMin E3-demot. Nyt previkkaa tahkottuani pelko alkaa hiljalleen hälvetä. Toki osa jutuista on tyhmennetty nykystandardien mukaiseksi, mutta tilalle on tullut niin paljon parannuksia, että lopputulos jää plussan puolelle.

Jännä juttu muuten: ensimmäisiä taisteluita pelatessa ja yksinkertaistettuja varustevalikoimia valitessa tuli ihan mieleen pc:n vanha taktiikkavääntö, Incubation. Tykästyin siihen aikanaan juuri simppelin kursailemattoman meiningin takia. UFOssa toimintojen ja kokoonpanojen määrä oli ylenpalttisen runsas, joten kaiken suoraviivaistuksen alta en heti tunnistanut mikä peli tässä olikaan pohjalla.

XCOM ei siis ole siis ihan ”yksi yhteen” vanhan UFO:n kanssa, mutta riittävästi kuitenkin kantaakseen sen nimeä. Pitää vaan hyväksyä että pelidesign saa elää ja jotain uutta saa legacy-pelissäkin olla. Totuttelua vaativista jutuista huolimatta tai ehkä juuri niiden takia XCOM: Enemy Unknown kiilasi kaikkien toivelistojeni kärkeen. En muista milloin viimeksi olisin ollut näin tohkeissani tietokonepelistä. Moar!

Categories
Pelit

Max Payne 3

Sain viikonloppuna testiin tuoreimman Max Payne –pelin. Se on parasta mitä konsoliinsa voi tällä hetkellä tunkea: yksinkertaista, viihdyttävää ja kelpaa pelattavaksi myös lyhyissä pätkissä lasten mentyä nukkumaan.

Alkujaan suomalaisen Remedyn suunnittelema toimintatähti oli nyt päässyt ulkomaalaisten pelitalojen käsittelyyn. Fiilis on vähemmän ’noir’ ja enemmän ’Die Hard’, mutta sankarin itsesääli ja juoppous paljastavat suomalaiset sukujuuret. Ajan patinaa on myös pelattavuudessa. Max Payne 3 on kuin vuosikymmenen takaa kaivettu edeltäjänsä, mutta grafiikkapäivitettynä. Meno on suoraviivaista räiskintää, jota halkovat vain sankarin kyyniset murahdukset ja nokkelasti ideoidut välianimaatiot. Tunnustan, että perinteisyys häiritsi alussa. Sitten tajusin vääntää aivoni vuoden 2001-asetuksille ja oivalsin, että tässähän tehdään kunniaa alkuperäiselle pelisarjalle.

Max Payne Goes Die Hard

Max Paynejen juttu ovat aina olleet hidastetut bullet time –kohtaukset, joissa sankari voi väistää luoteja ja jaella pääosumia kummassakin kädessä heiluttelemillaan reikäraudoilla. Sama meno jatkuu kolmosessakin, joskin vihollisten yliluonnollinen lyijykestävyys ja holtiton lukumäärä vesittävät vähän bullet timen aikanaan aikaansaamaa overkill-tunnelmaa. Melkeinpä tärkeämpää on osata maastoutua Gears of Warin tapaan ja röpötellä aseella rauhassa suojan takaa. Kivaa sekin, muttei kovin Paynea.

Pelillisiä innovaatioita Max Payne 3 ei tarjoa, vaan koko korttitalo on rakennettu päähenkilön karisman varaan. Ilman sitä ei pitkälle pötkittäisi, sillä moni muu peli hanskaa kolmannen persoonan räiskinnät paljon Maxia paremmin. Max Paynen asenne, persoona ja silkka coolius pelastavat koko pelin. Nokkelan juonen ansiosta koko raiteilla etenevän räiskintävuoristoradan huristelee mielellään alusta loppuun. Kerrankin hyvin hyödynnetty lisenssi. Suosittelen.

Installing...
“I didn’t like the way the show started, but they had given me the best seat in the house, front row center.”

Max Payne 3 lyhyesti:

Raideräiskintä 2000-luvun hengessä, alkuperäisiä Max Payne –pelejä kunnioittaen. [Rating:3.5/5]

Categories
Linkit

Resistance 3 ja hienot kannet

Flunssa iski. Siispä sain hetken armahdusta kotitöistä, kun muu kotiväki poistui kyläilemään. Eräät menisivät heti baarikaapille. Meillä mennään pelikaapille. Siellä on näitä tilanteita varten erityinen backlog, eli kasa pelaamattomia pelejä.

Läjää selaillessani kouriin tarttui Resistance 3. Se oli jotenkin jäänyt vähälle huomiolle ilmestyessään ja olin siirtänyt sen ”palataan paremmalla ajalla” -pinkkaan. Pelin ykkösosa jäi mieleen PS3:n ensimmäisenä räiskintänä. Se oli muistaakseni ihan hyvä. Resistance 2 ei sitten niinkään. Pelasin sen läpi irvistellen. Kolmosesta ei ole mitään muistikuvaa, vaikka olin sen ehkä joskus aloittanut.

Pelaamisen sijaan jäin ihastelemaan Resistance 3:n koteloa. Varsinkin kansikuvaa. Pidän oranssista. Ja vähänkö kekseliäs tuo pääkallologo on! Katsokaa nyt vaikka tuota hammaslinjaa, joka onkin oikeasti suurkaupungin siluetti. Tämähän on huikeaa:

Resistance 3

Jolly Rogerstance 3

Capelli Walking

Googlasin taiteilijan nimen: Olly Moss. Kävi ilmi, että kaveri on tehnyt muutakin nokkelaa, kuten vääntänyt videopelien kansia retromuotoon:

Video Game Classics

Stailannut Pokémoneja:

Original GameBoy Pokemons

Ja elokuvajulisteita:

Movie Posters by Olly Moss

Käykää tsekkaamassa myös Olly Mossin blogi, josta löytyy lisää samaa kamaa ja taustoja taiteen takaa. Hyvää shittiä.