Categories
Henk.koht.

Miehemme maailmalla

Päätoimittajamme Feldon on parhaillaan työmatkalla Kiinassa. Lähetin hänelle eilen aamulla tekstiviestin:

“Seuraakohan salainen poliisi tekstiviesti-liikennettä? No, kokeillaan.

Falun Gong democracy Tianmen corruption censorship

Toivottavasti näemme vielä.”

Mitään vastausta ei ole kuulunut. Toivottavasti teollisuuslaitos-kiertuetta ei ole laajennettu 15 vuoden reippailuleiri-ohjelmalla. No, vitsit vitseinä. Eihän länsimaalainen voi vuonna 2006 joutua salaisen poliisin hampaisiin edes kommunistisen puolueen hallitsemassa maassa.

Paitsi että voi. Amnestyn mukaan Kiinassa on viimeisen kahden vuoden aikana pidätetty ulkomaalaisia toimittajia ainakin 38 kertaa, yleensä syynä on ollut halu estää sosiaalisia ongelmia koskevan tiedon saaminen ja levittäminen. [http://www.amnesty-eu.org, documents-osa]

Feldon, jos luet tätä, kokeile, löytyykö Kiinan johtajien mielen mukaiseksi viritetyllä Google.cn:llä mitään tietoa Amnesty Internationalista tai Human Rights Watchista.

Categories
Musiikki

Philip Glassin musiikin innoittama runo

Yksi lensi yli kaenpesan

Kuunnellessani tänään kummallisia levyjä mieleeni tuli runo. Omasta mielestäni se on aika hyvä.

Lehmä sanoo ammuu
Kana sanoo kot kot
Possu sanoo röh röh
Auto sanoo piipaa ja vie minut pois

Meneekö läpi?

Categories
Henk.koht.

Miksi tuijotus häiritsee?

Sinua Tarkkaillaan

Seis! Pysähdy! Sinua ollaan manipuloimassa. Silmä on sinuun kohdistuvan katseen symboli, ja on epämukavaa, kun joku tuijottaa. Mutta mistä epämukavuus syntyy? Kääntäkäämme katseemme niihin syihin, jotka saavat ihmisen vaivaantumaan silmätikkuna olosta.

Katolisen kirkon inkvisitiolla oli psykologista pelisilmää. Kun he pidättivät jonkun, he eivät sanoneet, mistä tätä syytetään. Ja katso! – pidätetty tunnusti yleensä lukuisia sellaisia syntejä, joista inkvisiittoreilla ei ollut aavistustakaan. Meillä kaikilla on omaatuntoa painamassa tekoja ja ajatuksia, joita kadumme ja joita häpeämme.

Tuijotuksen tuottama kiusallisuus johtuu ainakin osittain tästä inkvision uhrin logiikasta. Miksi joku tuijottaa? Olenko tehnyt jotain noloa? Mikä kummallinen seikka ulkonäössäni saa hänet tuijottamaan minua? Ne näkevät minusta sen, minkä tahtoisin pitää salassa! Luultavasti kenenkään itsetunto ei ole niin hyvä, että tuijotus ei saisi miettimään omia vikojaan.

Ihminen on laumaeläin, ja lauma luo turvallisuuden tunteen. Kasvoton lauman jäsen on piilossa: kukaan ei kiinnitä häneen huomiota, eikä hänen yksityisyyttään niin ollen uhata. Tuijotus tuhoaa tämän suojapaikan ja siirtää tuijotettavan esiin kaikkien nähtäväksi. Tällöin ihminen joutuu huomion kohteeksi vastoin omaa tahtoaan.

Haluamme kontrolloida muiden meistä saamaa vaikutelmaa. Ennen ihmisen kohtaamista käyn tilanteen läpi ja suunnittelen, miten esitän asiani. Minun on helppoa toimia kun tiedän, millainen kohtauksen käsikirjoitus on.

Tuijottaminen sysää kohteensa parrasvaloihin valmistautumattomana. On vaikeaa toimia ja suunnitella toimintaansa samaan aikaan. Niinpä tuijotettava kokee kiusallista epävarmuutta, koska hänellä ei ole keinoja kontrolloida sitä, millaisen vaikutelman hän antaa itsestään. Tappioiden minimoimiseksi hän vetäytyy kuoreensa, mutta se ei ole hyvä vaan ainoastaan vähiten huono ratkaisu.

Tuijottamiseen liittyy myös valtapeliä. Statukseltaan alempi kääntää katseensa pois niin eläin- kuin ihmismaailmassakin. Koska vain harvalla on intoa ottaa vastaan haaste tuijotuskilpailuun missä tahansa, milloin tahansa, annamme vastustajalle luovutusvoiton. Samalla syntyy asetelma, jossa toinen osapuoli johtaa ja toinen tottelee.

Tuijotuksen tuottaman vaivaantumisen taustalla on siis epävarmuutta omasta olemuksesta, odottamattoman tilanteen luomaa häkeltymistä sekä valtapeli-tappion tuottama statuksen lasku.

Loppukaneettina vielä muutama huomio valvontakameroista. Tuijotukseen ongelmat johtuvat epämukavasta vuorovaikutus-suhteesta ihmisten välillä. Valvontakamerat ovat kokonaan tällaisen psykologian ulkopuolella, sillä ihmisen ja koneen välille ei synny samanlaista suhdetta, ja koneen tuijotus ei häiritse.

Persoonaton tuijotuskaan ei ole ongelmatonta, mutta siihen liittyvä problematiikka on toisenlaista. Yhteiskunnan kansalaisiin kohdistama valvonta panee miettimään Vuonna 1984 -kirjan iskulauseita. Ison Veljen yhteiskunnan teesejähän olivat muun muassa VAPAUS ON ORJUUTTA ja ISOVELI VALVOO. Vielä nykyäänkin valvontakameroita käyttävät yritykset puhuvat ”turvakameroista”, mikä panee miettimään, minkälainen olisi turvallisin mahdollinen yhteiskunta. Ja kun on miettinyt sen, jäljellä on viimeinen kysymys: mikä on turvallisuutta?

Categories
Henk.koht.

Luomisoppia

Umgah

Olin eilen kasvatustieteen luennolla, jossa professori käsitteli luovuutta. Hän mainitsi, että Harvardin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan paras tehokkaimmat keinot luovuuden tappamiseen ovat tehokkuusvaatimukset, tulosvastuu ja jatkuva arviointi sekä vertailu. Nämä palaset ovat varmaan kaikille tuttuja menestyjä-osaaja -ideologian kulmakiviä, joten ajatus jäi kaivelemaan mieltäni.

Pengoin netistä esiin Teresa Amabilen kirjoittaman How to kill Creativity (Kuinka tapat luovuuden) -artikkelin. Teksti on julkaistu Harvard Business Online -nettilehdessä, ja siitä sai luettua vain lyhyen yhteenvedon. Tärkein kuitenkin löytyi.

“Managers don’t kill creativity on purpose. Yet in the pursuit of productivity, efficiency, and control – all worthy business imperatives – they undermine creativity.”

Suomeksi: Johtajat eivät tapa luovuutta tarkoituksella. Kuitenkin tavoitellessaan tunnustettuja liike-elämän periaatteita – tuottavuutta, tehokkuutta ja kontrollia – he heikentävät edellytyksiä luovaan toimintaan.

Luovuuden edellytyksiä ovat Amabilen mukaan asiantuntijuus, motivaatio ja kyky ajatella joustavasti. Kaikki nämä edellyttävät aikaa, ja sitä kvartaalitaloudessa ei ole tuhlattavaksi.

Töissä

Kurkistin Nokian, suurimman suomalaisyrityksen, nettisivuille. Nokia kertoo esittelyssään, että sen “tavoitteena on helpottaa ihmisten arkea tarjoamalla helppokäyttöisiä ja innovatiivisia tuotteita ja ratkaisuja”. Avoimia työpaikkoja -osastolla taas etsitään johtajaa, jonka työnkuva esitellään seuraavasti:

“your main responsibilities will be to manage, control and continuously improve”

(Päävastuualueitasi ovat johtaminen, valvonta ja jatkuva parantaminen)

“monitoring and highlighting alerts and deviations, and giving feedback on day-to-day performance”

(hälytysten ja poikkeaminen tarkkailu ja esiintuominen sekä palautteen antaminen päivittäisistä suorituksista)

Nokian organisaatio on luultavasti nykyisen johtamisopin tyyppiesimerkki, josta liike-elämä kokonaisuudessaan ottaa mallia. Oletan, että jos Nokialla, niin muuallakin. (Myös kotikaukalossani Helsingin yliopistolla on käynnissä rakennemuutos, jossa pyritään lisäämään professorien arviointia ja tulosvastuullisuutta.)

Siis innovaatiota ja mikrojohtamista samassa paketissa. Eheei pojat, ei sotaa tällä tavalla käydä.

Categories
Henk.koht.

Deus Ex Kirjameemi Vol. II

pallothelsinginylla.jpg

Olli vastaa kirjahaasteeseen:

1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi

Hankala kysymys heti alkuun: luen kirjoja nimenomaan laajentaakseeni näkemystäni maailmasta. Hyvänä kirjana pidän sellaista, joka vaikuttaa ja muuttaa tapaani nähdä maailma. Näitä on siis aika paljon. Karl Popperin Avoin yhteiskunta ja sen viholliset selvensi huomattavasti käsityksiäni niistä ajatuksista, jotka alistavat ihmisen pelkäksi ideologian työkaluksi. Kirjan lukemisen jälkeen pitää itseäänkin fasistina, ja se taas panee miettimään, onko omissa asenteissa rukkaamisen varaa.

2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on kirja, jota tulee selailtua sangen taajaan. Iso nippu dramaattisia kohtauksia ja mieleenpainuvia henkilöhahmoja. Kiitämme erityisesti repliikkejä, joista löytyy siteerattavaa joka tilanteeseen. Olinpa sitten kertomassa pojille, miten sotaa ei käydä; tai Inarissa naimassa susia, asian voi aina esittää suuren kirjailijan sanoin.

3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle

Jiddu Krishnamurtin ja David Bohmin keskusteluista koottu Ajan päättyminen on perustavanlaatuisten kysymysten äärellä. Kirjaa lukiessa autio saari on vain plussaa, sillä tähän pitää syventyä ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Mielenkiintoista pohdiskelua ihmisyyden rajoista ja niiden saavuttamisesta.

4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon (giddy)

Futurist manifestos -antologia on nimensä mukaisesti kokoelma futuristien ohjelmajulistuksia. Kaikista taidesuuntauksista niksahtanein ei juurikaan kumarra kuville. Joet pitää kääntää virtaamaan taidemuseoiden läpi, vähemmällä niitä ei saa siivottua niisä pesivästä roskasta! Parhaiten junamatkaa kuvaava runo syntyy kokoamalla matkan äänimaisemasta (tsuh-tsuh, klonk, uii, skriik) veturin muotoisen taittajan painajaisen! Jalat irtoavat maasta väkisinkin näiden hullujen nerojen aatoksia hämmästellessä.

5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin

Vankileirien saaristo, Aleksandr Solzhenitsynin 1500-sivuinen kaskelotti Neuvostoliiton työleireistä veti hiljaiseksi. Nobel-palkittu kirjailija kuvaa puistattavan yksityiskohtaisesti ihmisyyden nollapistettä Vanhan testamentin profeettaa muistuttavalla vanhurskaalla vihalla. Tarina on tosi, ja suomalaiset olisivat päätyneet samaan syöveriin, jos sotamenestys olisi ollut huonompaa.

Myös suomennoksen tarina on herättää ajatuksia. Kirjan julkaisu lännessä teki Solzhenitsynistä kansan vihollisen, ja hyvien naapurisuhteiden säilyttämiseksi Suomen pääministeri Kalevi Sorsa kävi painostamassa Solzhenitsynin suomalaista kustantajaa, jotta kirjaa ei julkaistaisi. Niinpä Saariston suomennoksen ensimmäinen osa painettiinkin Tukholmassa. Kansallinen turvallisuus, ymmärrättehän.

6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi

Äly hoi! – säännöt ovat ihmistä eikä ihminen sääntöjä varten -teoksen puuttuminen kirjakauppojen hyllyistä näkyy monella yhteiskunnan alalla. Asiakkaat eivät pääse kauppaan, sillä kello on kolmea vaille, ja kauppias odottaa kellon lyöntejä, ennen kuin avaa oven. Poliisi lähtee pois kolaripaikalta, sillä kolari on tapahtunut aivan kaupungin rajan takana ja kuuluu niin ollen toisen kaupungin poliiseille. Vanha tapa voittaa parhaan tavan, sillä näin on tehty ennenkin. Herra tuomari, syytelista jatkuu vielä pitkään, mutta asiani lienee tullut selväksi, joten syyttäjä päättää puheenvuoronsa.

7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu

”Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan pian ihmisiä”, linjasi Heinrich Heine aikoinaan. Peesaan Henkkaa: vaikka jokin kirja ei antaisikaan mitään yhdelle, se voi tarjota jotain toiselle. Kulttuurin olemukseen kuuluu rönsyily, ja kulttuurituotteiden arvon mittaminen ja muu Die Ordnung müß sein -meininki ei ole minun juttuni.

8. Yksi kirja, jota luet paraikaa

Juuri nyt pöydällä on avonaisena kolme kirjaa, joten joudun vastaamaan kysymyksen vierestä.

Kaarina Nikusen Faniuden aika on kulttuurintutkimuksen väitöskirja, jossa analysoidaan suomalaisen faniuden eri muotoja: tutkittavina ovat Xenan, Ally McBealin ja Marco Bjurströmin fanit. Nykykulttuuri muuttuu aika vauhdikkaasti: väitöstilaisuus oli viime syyskuussa, mutta naisenergiaa tarjonneet Xena ja Ally ovat jo luovuttaneet valtikkansa (Xenasta puhuttaessa Olli käyttää sanaa valtikka. Liekö miehellä mielessä lemmen julma nahkavaltikka? Freud huom.) Sinkkuelämälle, joka sekin on jo loppunut.

Ludwig Wittgensteinin Huomautuksia psykologian filosofiasta I pohtii muun muassa havaitsemiseen ja tunnistamiseen liittyviä ongelmia.

Ruskea kirja taas raportoi natsien julmuuksista. Kirja on kirjoitettu vuonna 1933 jolloin Hitler kaappasi vallan. Olin kuvitellut, että ruuvia kiristettiin pikku hiljaa, mutta näemmä natsikuri otettiinkin käyttöön saman tien. Kirjan tekijää ei mainita, ilmeisesti se on vasemmistolaisten työläisten ryhmätyötä.

9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea

StreitwieserHeathcockKosower -troikan Introduction to Organic Chemistry tarjoaa tuhat sivua jännitystä ja romantiikkaa. Saavatko vetyperoksidi ja eetteri pidettyä tunteensa kurissa, vai päättyykö heidän kohtaamisensa räjähdykseen? Rouva Propeeni kokee olevansa tyydyttymätön rasva, mutta yllättäen hän tapaa salaperäisen ja komean jodin, joka yrittää tyydyttää hänet. Entä miten sinkkikloridin yllättävä paluu vaikuttaa etanolin ja suolahapon tasapainoiselta näyttäneeseen suhteeseen? Kenen kemia toimii, kenen ei? Onko ammoniakki oikea lääke kumppanin happamuuteen? En malta odottaa kurssin alkua!

10. Nyt haasta viisi bloggaajaa

*Tilt!* En tunne viittä bloggaajaa. Onko nettiväellä nimitystä ihmiselle, joka IRLaa päivät pitkät, eikä tunne ketään vain tietoverkoitse?

Categories
Henk.koht.

Voittakoon vihollinen!

Kuusi, kuusi, kuusi

Tässä on viisaus.
Jolla ymmärrys on, laskekoon pedon luvun;
sillä se on ihmisen luku.

Juhlapäivän kunniaksi julkaistakoon arkistosta löytynyt kuva, joka toivottavasti tavoittaa ajan hengen. Kuten näkyy, Olli on profetoinut tämän päivän tulon jo puoli vuotta sitten.

Categories
Pelit

Kaljavisa

Poikani, osta aina halvinta.

Feldon.net esittelee uuden pelin, joka sopii kaikille, jotka pitävät oluen juomisesta ystävien seurassa.

Kaljavisan ideana on erottaa tuttuja olutmerkkejä toisistaan maun perusteella. Saattaa kuulostaa helpolta, mutta haastetta on yllättävän paljon. Pelaaminen on vaivatonta, sillä pelivälineiksi tarvitaan vain olutta, kilpailulomakkeita (tulosta tästä) ja kyniä. Lisäksi tarvitaan seremoniamestari, joka merkitsee ylös oikean rivin ja tuo oluet kilpailijoille.

Oluen hallinta

Kaljavisaa voi pelata eri määrällä olutnäytteitä. Toimivaksi formaatiksi on osoittautunut 6/5-peli, jossa on 6 tunnistettavaa olutnäytettä, jotka ovat viittä eri merkkiä (esim. Karhu, Karjala, Koff, Lapin kulta ja Olvi). Tunnistettavien oluiden on syytä olla tunnettuja merkkejä, joita pelaajat ovat juoneet ennenkin.

Näitä oluita hankitaan siis yksi pullo kutakin, ja lisäksi hankitaan yksi ylimääräinen pullo jotakin mukana olevaa merkkiä. Ylimääräinen pullo lisää vaikeustasoa, sillä muuten edellisistä vastauksista voi päätellä helposti, mitkä merkit ovat jo menneet. Oluiden merkin saa pois kätevimmin liottamalla pulloja viileässä vedessä ennen pelaamista. Etikettien liimaukset irtoavat ja oluet pysyvät kylminä. Etikettien irrottua seremoniamestari näkee korkista, mitä merkkiä mikäkin pullo on. Kilpailijat eivät tietekään korkkia näe.

Pelin kulku

Seremoniamestari kirjoittaa ylös, missä järjestyksessä näytepullot ovat, ja tuo ne sitten pelaajille avattuna. Maistelu järjestyy vaivattomimmin Goodman-algoritmillä (”pullo kiersi ringissä ja irvisteltiin vain”). Uuden pullon voi tuoda pöytään kun edellinen on juotu. Kilpailijat kirjoittavat ylös arvauksensa, ja lopuksi seremoniamestari laskee, miten monta oikeaa vastausta itse kukin sääty sai. Voittaja on luonnollisesti se, joka arvasi useimman merkin oikein.

Huomioita pelistä

Seremoniamestariksi kannattaa hankkia joku, joka ei itse juo olutta. Siten saadaan mukaan mahdollisimman suuri määrä pelaajia.

Oluiden tunnistaminen maun perusteella on yllättävän vaikeaa. Peliä kannattaa kokeilla aluksi yksinkertaisena versiona. Näytteiden ja vaihtoehtojen määrää voi lisätä seuraavaan peliin, mikäli se tuntuu yhä tarpeelliselta. Vastauslomakkeen asetuksia voi muokata vaivattomasti.

Peli ei ole varsinainen juomapeli, sillä juotavaa on vain 6 olutta koko peliporukalle. Röpöttelyä ei välttämättä kannata aloittaa kaljavisalla, vaan makuhermoja kannattaa herkistää/puuduttaa jonkin aikaa ennen pelin aloittamista, niin vaikeustaso nousee ja taitoerot alkavat korostua.

Jos ja kun pelaajat eivät tunnista oluita toisistaan, voidaan vetää johtopäätös, että kaupasta kannattaa ostaa aina halvinta olutta. Puhe suosikkimerkistä menettää uskottavuuttaan, jos ei erota suosikkiaan kilpailevista tuotteista.

Categories
Henk.koht.

Huomautuksia rutiineista ja pakkomielteistä

Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus

Rutiinit tuovat elämäämme turvallisuutta. Kaikki tuntematon luo epävarmuutta, ja siksi on rauhoittavaa, kun tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun herään aamulla, minun ei tarvitse miettiä, miten aloitan päivän. Teen automaattisesti samat toimenpiteet kuin aina muulloinkin. Energiaa kuluisi valtavasti hukkaan, jos arkisia ja jokapäiväisiä pikkuseikkoja ei voisi hoitaa “autopilotilla”. Valintaan kuluva vaiva on monissa tapauksissa suurempi kuin valinnalla saavutettava hyöty.

Omiin rutiineihinsa ja maneereihinsa ei yleensä kiinnitä huomiota. Luulen, että jokaisella meistä on tapoja, joiden olemassaolon ovat huomanneet kaikki muut paitsi asianomainen itse. Tiedämme, mitkä ovat herkkiä aiheita läheisillemme, ja yritämme ohittaa niitä, jotta tilanteesta ei syntyisi kohtausta. Jokaisella on omat pakkomielteensä, jotka vaikuttavat siihen, minkälaisiin asioihin hänen huomionsa kiinnittyy.

Emme kuitenkaan koe elävämme neurootikkojen keskellä. Neurootikkohan on ihminen, jonka mielenkiinto on kohdistunut johonkin merkityksettömään asiaan niin voimakkaasti että se rajoittaa hänen elämäänsä silmiinpistävällä tavalla. Omalaatuisuus ja neuroottisuus ovat kaksi eri asiaa. Ero niiden välillä on kuitenkin vain määrällinen, ei laadullinen. Jos omalaatuinen piirre tulee riittävän voimakkaaksi, se alkaa muistuttaa neuroosia.

Neuroosi on aina jonkun tekemä tulkinta ihmisen käyttäytymisestä. Esimerkiksi basilleja hysteerisesti pelkäävän omasta mielestä kyseessä on vain tarpeellinen varovaisuus, ja kummallisesti käyttäytyviä ovat pikemminkin muut ihmiset, jotka eivät ymmärrä pelätä. Neuvostoliitossa taas suljettiin mielisairaalaan ihmisiä, jotka kieltäytyivät ymmärtämästä sitä päivänselvää tosiasiaa, että sikäläinen järjestelmä oli paras mahdollinen.

Esimerkkejä

Minkälaiset arkiset asiat voisi sitten halutessaan nähdä neuroosina tai pakkomielteenä? Itse olen monta kertaa pelannut peliä, jossa on niin vaikea kohta, että siitä ei pääse eteenpäin. Pikku hiljaa epäonnistumiset ovat muuttaneet vaikean kohdan kunniakysymykseksi ja tehtväksi, joka on suoritettava koska se on suoritettava koska se on suoritettava. Tällaisessa tilassa minun on hyvin vaikeaa perustella itselleni, miksi minun on päästävä läpi vaikeasta kohdasta. Uskon, että en ole ainoa peliharrastaja, joka on kokenut tämän.

Toinen esimerkki liittyy keräilyharrastukseen. Jos keräilijältä kysyy, miksi hän kerää jotain tavaroita, vastaus ei yleensä tule kuin apteekin hyllyltä. Keräily-vietille ei nimittäin ole olemassa mitään järkisyytä, ja viive vastauksessa johtuu siitä, että yritetään keksiä jokin järkevältä kuulostava perustelu. Yleensä sellainen löytyy, mutta se on vain tekosyy.

Ihminen etsii asioita, jotka antavat elämälle merkitystä, ja kokoelmaa kasvattaessaan keräilijän ei tarvitse miettiä, miksi hän oikein on olemassa. Koska ihmisyyden ikuisuuskysymys on mitä minun pitää tehdä? eikä miten minun pitää olla?, on helppo ymmärtää, miksi keräilijä kiinnittää huomionsa kokoelmansa sijasta kokoelman laajentamiseen. Uuden asian lisääminen kokoelmaan on kaikkein kiihottavin hetki. Tunnustatko?

Viimeisenä esimerkkinä on unohtamiseen liittyvä neuroosi. Unohdinko oven auki? Jäikö hella päälle? Olenko hoitanut kaikki velvollisuuteni? Tätä ilmiötä esiintyy kaikilla, tosin erilaisia määriä. Sillä on kaikki neuroosin piirteet, mutta koska se ei tee ihmisestä muiden silmissä kummallista, emme koe olevamme neurootikkoja kokeillessamme, ovatko avaimet varmasti taskussa.
Lienee makuasia, pitääkö kaikkia normaaleina vai yhtä neuroottisina, sillä normaali tarkoittaa: samanlainen kuin muut.

Mitä on tehtävä?

Pienellä itsetarkkailulla huomaa varmasti, että suurta osaa mielenkiinnon kohteista ei motivoi järki vaan jokin muu. Järkisyitä ei kannata vaatia silloin, kun niitä ei ole. Jos nenänkaivajalta kysyy, miksi hän kaivaa nenää, syntyy hiljaisuus. Nenänkaivua ei ole mistään syystä, se vain on. Jatkuvuuden lain mukaan asiat eivät muutu ilman syytä, joten parempi kysymys olisi: mikä saisi tuon loppumaan?

Jos ajattelemme, että neuroosi on liian suuren huomion kohdistamista johonkin asiaan (siivoaminen, halkeamat kadussa, fobiat), huomaamme ongelman: kukaan muu ihminen ei jaa huomiotaan tasan samalla tavalla kuin minä, siis te kaikki liioittelette jonkin asian merkitystä. Parhaimmillani siedän oikutteluanne, pahimmillani alan oikaista teitä. Tällainen ajattelu kuulostaisi kaikista muista luultavasti yhtä neuroottiselta kuin miltä teidän ajattelunne kuulostaa minusta.

Uskon, että ainakin osa muiden ihmisten pakkomielteiden analysointiin käytettävästä ajasta kannattaa käyttää omien tottumustensa pohtimiseen. Jos tarkoituksena on korjata ongelmia, on toki helpompaa muuttaa omia tapojaan kuin painostaa muita hyväksymään omat tottumuksensa. Jos tarkoituksena taas on jokin muu – vaikkapa halu korottaa itsensä muiden, kummajaisten, yläpuolelle, se kannattaa sanoa ääneen itselleen ja muille.

Categories
Henk.koht.

Voi äiti!

Ei sanaakaan

Luin tänään Marie Korpen toimittamaa Ampukaa artisti! -kirjaa, jossa kerrotaan musiikin sensuroinnista eri maissa. Burman tilannetta käsittelevässä kappaleessa mainittiin, että lehdistönvalvontalautakunta on kieltänyt joidenkin sanojen käytön laulujen teksteissä. Esimerkkeinä kielletyistä sanoista mainittiin mm. ”äiti”, ”totuus” ja ”ruusu”.

Hätkähdin. Minkälainen ihminen voi kieltää sanan ”äiti” käytön? Mieleni tekisi sanoa jotain syvällistä, mutta olen sanaton. Olen lukenut paksun kasan kirjoja diktatuurien toimintatavoista, ja luulin, että olen nähnyt jo kaiken. En vaan tajua.

Categories
Henk.koht.

Havaintoja statuksen tavoittelusta

Peniksen jatke?

Ihminen on sosiaalinen olento, ja rakennamme minäkuvaamme vertaamalla itseämme muihin. Paikkamme yhteisössä tai ryhmässä määrää suurelta osin se, keitä me arvostamme ja ketkä arvostavat meitä. Muiden itseä kohtaan osoittama arvostus tai arvostuksen puute vaikuttaa meihin, ja suuri osa ihmisten ajasta kuluukin toimintaan, jonka tarkoituksena on lisätä omaa arvostusta siinä ryhmässä, jonka ihminen kokee viitekehyksekseen. Esitän tässä kirjoituksessa muutamia havaintojani siitä, miten yritämme nostaa omaa statustamme.

Sanaton sopimus

Statuksen tavoittelija ei koskaan sano ääneen, että tietyn toiminnan motiivina on oman statuksen nostaminen. Esimerkiksi muodinmukaisen vaatteen ostanutta katsottaisiin pitkään, jos hän sanoisi ystävilleen ostaneensa vaatteen siksi, että hän haluaa antaa heille muodikkaan vaikutelman. Sama asia tapahtuu, jos warettaja ilmoittaa warettavansa giga päivässä voidakseen sen jälkeen sanoa muille alan harrastajille warettavansa heitä enemmän.

Sanattomuus liittyy siihen, että jokaisessa viestissä on kaksi tasoa. Ensimmäinen taso on sisältö, eli ääneen sanottu asia. Toinen taso on viestin muoto tai rivien väli: miksi sanon juuri tämän asian tässä tilanteessa? Viestin muoto on aina askeleen sisältöä edellä, eikä sisältö voi saada muotoa kiinni. Jos sanon jotain, selitän sanomani, selitän sitten selitykseni ja niin edelleen, päädyn loppumattomaan silmukkaan, jossa puheenaihe eksyy kauas siitä, mistä aloitin.

Statuksen tavoittelua ei siis voi sanoa ääneen. Omaa statusta nostavat asiat pitää ilmoittaa muille nimenomaan viestin muodossa eikä sisällössä. Warettajamme esittääkin asian niin, että hän yksinkertaisesti ilmoittaa vertaisryhmälleen, miten paljon hän on warettanut. Silloin viestin sisältö on sivuseikka, ja olennainen asia, kyvykkyys/ahkeruus warettajana tulee ilmi viestin muodossa. Kun kanssawarettaja kuulee, että toinen on warettanut enemmän kuin hän itse, hänen arvostuksensa puhujaa kohtaan nousee.

Ihmiset muodostavat ryhmiä mielenkiintoisiksi kokemiensa asioiden ympärille. Ryhmä muodostaa näkökulman, josta katselemme itsemme tietyn asian harrastajana. Vertaamalla itseämme ja suorituksiamme muihin saamme käsityksen omasta asemastamme asian harrastajien joukossa. Näin ryhmään muodostuu nokkimisjärjestys, sillä ryhmän jäsenyys edellyttää yleisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen ja statusmittareiden tunnustamista. Mittari voi olla esimerkiksi aika, jonka on kuulunut ryhmään, tai vaikkapa netin keskustelupalstalle kirjoitettujen viestien määrä.

Koemme tärkeäksi paitsi oman ryhmämme kiinnostuksen kohteen, myös asian harrastajien osoittaman arvostuksen. On mukavampaa olla (muiden silmissä) asiantuntija kuin harrastelija. Niinpä yritämme nostaa arvostustamme ryhmässä yllä esitetyn kaltaisella statuksenkohotus-menettelyllä osoittamalla kelpoisuuttamme viestien rivien välissä.

Tällaisella käyttäytymisellä on taipumus synnyttää mielenkiintoinen kehä. Statuksen parantamiseen tähtäävä toimintamme määräytyy sen mukaan, mitä uskomme muiden arvostavan. Vaikka emme itse uskoisikaan itse asiaan, uskomme muiden arvostavan sitä. Samalla osoitamme arvostusta niille, jotka tekevät asioita, joita kuuluu arvostaa. Jos kaikki tekevät samoin, saattaa käydä niin, että kukaan ei usko itse asiaan mutta uskoo, että omaa asiantuntija-vaikutelmaa pidetään yllä esittämällä asian arvostajaa. Tunnetuin esimerkki tällaisesta joukkohypnoosista lienee satu keisarin uusista vaatteista.

Jokaisella ryhmällä on omat kaanoninsa, joihin kuuluvat ne kulttuurituotteet, joissa oman aatteen koetaan kiteytyvän parhaiten.
Fantasiakirjallisuuden harrastajan kuuluu arvostaa Tolkienia, tietokonepelaajan Civilizationia, hevarin Iron Maidenia ja niin edelleen.
Kysymys kuuluukin: missä määrin klassikoiden ja kaanonin kehuminen johtuu niiden synnyttämien elämysten voimakkuudesta, ja missä määrin halusta osoittaa omaa puhdasoppisuuttaan muille asian harrastajille?

En usko, että kyseessä on joko/tai -tilanne, jossa on valittava vain toinen vaihtoehto, sillä molemmat tekijät vaikuttavat kaanoniin kuuluvien asioiden kehumiseen. Kaanoniin ei pääse sattumalta, ja ennen kanonisointiaan sen ansainnut asia on kohonnut muiden yläpuolelle laadullaan. Toisaalta kaanoniin kuuluvia asioita ei kehuta ulkopuolisille, jotka eivät tiedä mistä on kysymys. Minun on turha ylistää Dostojevskin Karamazovin veljekset -kirjan (Minäpäs olenkin lukenut sen ja olen siis sivistynyt, oletkos sinä, lällällää!) eloisaa henkilökuvausta ihmiselle, jolle kirja ei ole tuttu ja joka ei harrasta kirjoja. Minä en voi saada häneltä arvostusta, sillä hän ei
arvosta kirjojen tuntemisen tuottamia skenepisteitä, eikä toinenkaan voi saada mitään, sillä hänestä aiheessa ei ole mitään kiinnostavaa.

Oletko koskaan esittänyt tietäväsi ryhmäsi kaanoniin kuuluvista vain nimeltä tutuista asioista enemmän kuin mitä todellisuudessa tiedät? Niin minäkin, ja meillä on ollut sama motiivi: halu nostaa statustamme esiintymällä asiantuntijana.

Potlatch

Potlatch on intiaaniheimojen rituaali, jossa eri ryhmät kilpailevat arvovallasta. Siinä eri osapuolet rikkovat tai antavat toisilleen omia käyttöesineitään, ja suurimmasta tavaramäärästä luopunut saa eniten arvostusta. Ajatuksena on siis vaihtaa käyttöesineitä arvovaltaan. Kun luin potlachista ensimmäistä kertaa, se tuntui niin älyttömältä etten voinut unohtaa sitä. Mietin asiaa, ja mitä enemmän pohdin, sitä järkevämmältä asia alkoi tuntua. Tajusin, että omassakin kulttuurissamme harrastetaan potlatchia. Eikö kaikissa kalliissa koruissa, kelloissa, merkkivaatteissa ja muissa vastaavissa status-symboleissa ole ajatuksena vaihtaa käyttöhyödyke eli raha arvostukseen?

Statusta saa, jos – ei vain omista vaan myös – näyttää muille, että itsellä on jotain harvinaista ja vaikeasti hankittavaa. Intiaanipäällikkö polttaa kasan huopia tullakseen valituksi johtajaksi. Julkkis ostaa suuret timanttikorvakorut saadakseen huomiota ja palstatilaa. Onko näillä tapauksilla eroa? Mielestäni idea on molemmissa sama.

Lopuksi

Kuulostiko järkevältä? Toivon, että kuulosti, sillä tarkoituksenani oli antaa lukijalle, siis sinulle, eväitä arkisten tilanteiden tarkastelemiseen tuoreesta näkökulmasta. Tämän kirjoituksen arvon tai arvon puutteen määrää se, miten se innostaa etsimään uusia piirteitä omasta ja muiden toiminnasta; sekä se, miten hyvin sen esittelemät näkemykset kuvaavat todellisuutta. Tein minkä pystyin, kyvykkäämmät tehkööt enemmän.