Author: GV

Pelit

Oma kieli kullan kallis

Pitkän blogipuolella vietetyn hiljaiselon jälkeen vanha naavaparta GV päättää yllättää pistämällä kortensa kekoon feldon.netin hyvinvoinnin puolesta. Sillä kun GV-sedän mielessä kuohuu, on siitä päästävä myös avautumaan.

Myönnän: sorruinpa hankkimaan ylihinnoitellun PlayStation 3:n jo heti julkaisupäivänä. GV-sedän ajatusmaailman tuntevat tietävät varsin hyvin, minkä takia konsoli kotitalouteen hommattiin. Eeppinen hiiviskelytrilleri Metal Gear Solid 4: Guns of the Patriots julkaistaan näillä näkymin amerikkalassa loppuvuodesta. Tosin täälläpäin maailmaa Snaken kommelluksista päästään nauttimaan ennakkomerkkien perusteella pitkälti vuoden 2008 tuolla puolen. Syynä on etupäässä käännöstyö englantia taitamattomille maille, kuten Ranskalle, Saksalle ja Espanjalle.

Pesti KonsoliFIN.netin riveissä on kuitenkin tuonut testattavaksi jo julkaistuista PS3-peleistä sen pahamaineisimman, Genji: Days of the Bladen. Vaikka peli itsessään on aikamoista kuraa, on se yksi ensimmäistä kunnollista yrityksistä suomentaa jokin Harry Potteria vakavamielisempi peli. Ainakin ensimmäinen, joka on osunut minun tielleni. PS3:n kohdalla käytäntö on mitä ilmeisimmin yleistymässä, mikä huolestuttaa joissakin määrin kyynistä GV-setää. Päällimmäisin huolenaihe ei suinkaan ole Suomen nuorison englanninkielen taitojen rapistumien (vaikka sekin on toki sangen huolestuttavaa) vaan laaduttomat käännökset, joista saamme nauttia jo nyt televisio- ja elokuvapuolella. Samalla pelien tuominen Eurooppaan hidastuu entisestään, kun pelejä käännellään kaiken maailman Turun murteille.

PS3:n nettiominaisuudet ovat ottaneet melkoisia harppauksia PS2:n aikoihin nähden. Fiksuna yrityksenä Sony voisi käyttää tätä mediaa hyödykseen pelien kielikäännösten suhteen; tehdä maailmanlaajuisia julkaisuja ja päivittää myöhemmin netin kautta halukkaille tarvittavat kielivaihtoehdot. Näin perusenglannilla pärjäävät eivät joutuisi odottamaan puolta vuotta ylimääräistä vain, jotta kielitaidottomat tuppisuut eivät jäisi huomioimatta. Saisi GV-setäkin Metal Gear Solid 4:n kotikaupasta, eikä sitä tarvitsisi tilata designedin avustuksella Kanadasta (dessu muuten käski sanoa moi).

Mikäli suomennoksista on todella tulossa yleisempikin trendi, toivottavasti käännöksiin panostetaan ainakin Genjiä paremmin. Muutoinkin elektroninen viihdemaailma saisi ottaa mallia suomennoksissaan sarjakuvapuolelta, jossa harvemmin näkee laadutonta jälkeä. Esimerkiksi Nintendo DS:n mainioita tarinapohjaisia Phoenix Wright: Ace Attorney -point ‘n’ click -seikkailuja voisi jopa kuvitella pelaavansa suomeksi, jos jälki olisi yhtä värikästä ja sujuvaa kuin vaikkapa Jukka Lindforsin ja muiden Aku Ankan toimittajien käännöksissä.

Tags vakavissaan

Elokuvat ja tv

Diilereiden kerroskakku

Tulipa sitten tänään vihdoinkin katsastettua Matthew Vaughnin elokuva Layer Cake – Diilerin käsikirja, jonka pääosassa myhäilee seuraava James Bond , paljon kohuttu Daniel Craig.

Itse elokuva oli varsin mainiota brittituotantoa, hieman Guy Ritchien Snatch – Hävyttömät -pätkän tyyliin. Tummasävytteisen läpänheiton sijaan meno on vertauksesta huolimatta kunnon tylyttelyä alusta loppuun asti, ja jatkuvat juonenkäänteet ovat virkistävän monipuolisia sekä ennalta-arvaamattomia. Pitkästä aikaa pienimpiäkin tapahtumia on syytä seurata, että kaikki palaset loksahtavat täysin paikoilleen ennen lopputekstien alkamista!

Gangsterimaisen Mr. Craigin näyttelijänlahjoissa ei ole koskaan ollut — aiemmista tilityksistäni huolimatta — mitään moitittavaa, mutta karun karismaattinen britti on yhä sangen vaikea kuvitella väistelemään luoteja 007:n kuuluisassa smokissa.

Henk.koht.

Vettä kansalle

Nimi Akira Toriyama liitetään hyvinkin usein juuri Dragon Ball -universumiin, erityisesti Dragon Ball Z -animeen, jossa kasa huippuvahvoja sällejä puolustaa maailmaa aina entistä uhkaavimmilta ja voimakkaammilta tahoilta. Itse olen tutustunut viime aikoina mangaan ja animeen pintapuolisesti, ja Toriyamalla on ollut varsin mukavaa aloittaa.

Vaikka Suomenkin telkkarissa pyörivää DBZ-sarjaa on tullut jokunen kerta katsottua, ei se varsinaisesti ole ikinä iskenyt sellaisenaan. Hieman skeptisenä ostin vuosi takaperin Toriyaman alkuperäisen Dragon Ball -mangasaagan ensimmäisen osan, ja yllätyin positiivisesti sen keveään ja humoristiseen otteeseen. Pääosassa olivat seikkailu ja hahmojen välinen kemia, mikä ikävä kyllä kirjoissakin syrjäytyi vähitellen tv-sarjasta tuttujen kahakoiden tieltä. Siksi oli mukava nähdä kaupan lehtihyllyllä Toriyaman yksittäinen manga-teos Sand Land.

Sand Landissa on hyvin samanhenkinen seikkailutunnelma kuin ensimmäisissä Dragon Ball -kirjoissa. Huumori ei ehkä ole yhtä kaksimielistä, mutta saa hymyn suupielille hurttiudellaan. Minua yhä kummastuttaa, kuinka japanilaiset keksivät sarjakuviinsa oikeasti mielikuvituksellisia maailmoja ja hahmoja pitäen ne vielä kasassa tarinan loppuun asti. Sand Land ei ole poikkeus tässäkään suhteessa, sillä aavikkomaan sankarivaljakko on nuori Belzebub-piru, varasteleva Thief-vanhus sekä sheriffi Rao. Tarkoituksena olisi etsiä rutikuivalta planeetalta tarujen vesilähde, koska ahne kuningas rahastaa köyhiä alamaisiaan omalla ainokaisella lähteellään.

Sand Land sisältää useita piirteitä, minkä takia sitä on hankala ajatella “vain” sarjakuvana. Se on pikemminkin aikuisten satu, jonka lukemisesta jää iloinen mieli. Aika harvinaista nykypäivänä, ainakin omalla kohdallani.

Tags kirjallisuus

Elokuvat ja tv

The bitch is dead

James Bond -elokuvien suurena ystävänä olen tässä seurannut jo yli vuoden päivät mediassa myllännyttä huhu- ja spekulointitulvaa nelinkertaisen 007-näyttelijä Pierce Brosnanin seuraajasta. Uuden miehen palkkaaminen on herättänyt minussa monia ristiriitaisia tunteita, sillä itse tutustuin sarjaan Brosnanin vuoden 1995 debyyttileffalla 007 ja Kultainen Silmä, mikä samalla on tehnyt irkkuherrasta henkilökohtaisen suosikkini sulavasanaisen sekä vodkamartineja litkittävän agentin rooliin.

Brosnanin seitsemänvuotinen kausi Bondina tuotti hedelmää neljän elokuvan verran, joskin enemmistö on kärsinyt kehnohkoista käsikirjoituksista ja ylitseampuvista toimintakohtauksista. Jossakin on menty pahasti metsään, kun 007 pakenee metallisen lautan ja laskuvarjon varassa tietokoneella luotua hyökkyaaltoa ála Kuolema saa odottaa. Siinä missä Kultainen Silmä palautti astetta flemingmäisemmän otteen Timothy Daltonin tähdittämän kasarihenkisen 007 ja lupa tappaa -rymistelyn jälkeen, lupaava suunta kääntyi jo heti seuraavan elokuvan kohdalla. Huominen ei koskaan kuole -elokuvan konna – katsojalukujen takia sotaa lietsova mediamoguli – on osoitus siitä, että kylmän sodan loppumisen myötä uusien uhkakuvien luominen tuntuu olevan nykyisille Bond-käsikirjoittajille lähes ylitsepääsemätön haaste.

Haaste, jota Bondin luojan, Ian Flemingin, ei tarvinnut kirjailijan urallaan eikä elinaikanaan itse miettiä tai saati sitten ratkaista.

Järjestyksessä 21. virallinen 007-elokuva pohjautuu nimensä mukaisesti Flemingin ensimmäiseen Bond-teokseen Casino Royale. Ironisesti Pierce Brosnaninkin toivoma ja ajama suunnanmuutos realistisempaan sekä hahmopohjaisempaan käsikirjoitukseen jää mieheltä itseltään kokematta, sillä johtoportaan isokenkäiset pamput päättivät aloittaa uudistukset puhtaalta pöydältä – uudella Bondilla. Jopa Flemingin Bondiksi kutsutun tumman Brosnanin jälkeen onkin vain pudisteltava päätään, kun rooliin on virallisesti nimetty vaalea ja gangsterimainen Daniel Craig. Pestiin kun olisi ollut tarjolla roolista yhä kiinnostuneen Brosnanin lisäksi muun muassa Oscar-ehdokas Clive Owen, jonka kieltäytymisen taustalla on tietolähteiden mukaan jotakin vaatimattoman palkkapussin tapaista.

Tuoreimpien pätkien menestys pohjautui pitkälti Brosnanin karismaan, joka pelasti ainakin omalla kohdallani useimmat aukot tarinankerronnassa. Vaikka Casino Royale on romaanina mielenkiintoinen, olen hieman varautunut valkokangassovituksen laadun suhteen. Itse kirja ei täytä pituudessa elokuvan vaatimia mittoja ja kylmän sodan aikaiset teemat on väkisinkin karsittava pois nykypäivän suvaitsevia elokuvamarkkinoita silmällä pitäen. Myös Bondin valkokankaan tupakkalakkoa aiotaan jatkaa, vaikka Flemingin kuvausten mukaan miehen luonteenpiirteisiin lukeutuu vaatimattoman 70 savukkeen päivätahti; mieluummin väkivaltaa kuin tupakointia lasten nähtäväksi, niinpä niin.

Mikäli käsikirjoittajaduo Neal Purvis ja Robert Wade onnistuu tärvelemään Casino Royalen tarinan Kuolema saa odottaa -loppusekoilun tavoin, ei tuore epä-Bondimainen Bond välttämättä vähennä elokuvan ympärillä pyörivää skeptisyyttäni. Täytyy vain toivoa, että maalailen piruja seinille aivan turhan päiten.

Henk.koht.

2000-luvun kurja

Elämän ympärille tulee helposti koottua jonkinlainen tukipilari, jonka ympärillä kaikki tuntuu pyörivän. Se voi olla vaikkapa hartaasti toivottu unelma, eräänlainen maaginen päämäärä, jota tavoitellaan henkilökohtaisen ristiretken tavoin. Ilmiön käsittely on yleistä jopa kirjallisuuden maailmassa, mutta sitäkin useammin tarinat punoutuvat unelman rappeutumisen ja uudelleenrakentamisen ympärille. Jopa Jean Valjean tavoitteli omaa Graalin maljaansa: hurskautta ja hyväksytnää, rauhaa ja rakkautta.

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiessä kadonneen aarteen metsästyksen kohteena ovat lähes samaiset ihanteelliset piirteet kuin Victor Hugon langenneella kaleeriorjalla. Kirjan arkisen oloisen päähenkilön, “kotirintamamies” Matti Virtasen, päämääränä on periaatteessa suomalainen unelma, määriteltynä pääministeri Vanhasen mukaan. Omakotitalon hankinta hajonneen perheen yhteenkokoamiseksi on lähes kansallisromanttista haihattelua, joskin vaimon kasvoihin suunnattu nyrkki rikkonee Virtasen oikean elämän kaiman ihannekuvaa. Vaimo ja tytär on kuitenkin saatava takaisin.

Matti osoittaa kaikesta huolimatta samanlaista määrätietoisuutta kuin Valjean: mutkikkaasta alkuasetelmasta on mahdollisuudet nousta ylöspäin hyvän asian takia. Talvisodan veteraanien tavoin kotirintamamies Virtanen käy yhden miehen sotaan mätää asuntokauppabisnestä vastaan aseenaan pilkuntarkka suunnitelma, kuten Ian Flemingin maailmanvalloittajilla konsanaan. Tässä Matti astuukin harhaan hugolaisesta hurskaudesta kohti oman edun tavoittelua: kaikki keinot ovat sallittuja hyvän ja jalon päämäärän myötä. Kuoresta astuu ulos tyypillinen nykyajan ihminen, jolla on kummallinen tapa pitää juuri omia ongelmiaan suurempina kuin muiden – jopa siinä määrin, että muut poljetaan maan rakoon.

Epätoivosta kehkeytynyt unelma johtaa lopulta vainoamiseen, kiristämiseen, epämääräiseen rahankeruuseen sekä muiden lavastamiseen omien tekojen tekijöiksi. Mutta eipä Matilla olekaan omaa hyväntahtoista kirkkoherraa johdattamassa kultaiselle keskitielle, saati sitten omaa tarkastaja Javertia vahtimassa tekoja; häntä seuraavat vain epäluuloiset naapurit, jotka eivät siedä hänen tupakointiaan. Matilta puuttuu myös se olennainen piirre, joka edesauttoi Valjeania: hän ei myönnä tehneensä väärin.

Ihmismielen ailahtelevuuteen on monia syitä. Pilarin särkyessä koko rakennelman herkkä tasapaino järkkyy, millään ei ole väliä. Hieman Imre Kertézin kohtalottoman juutalaispojan tavoin Matille kaikki hämärimmätkin puuhat tuntuvat joiltakin osin luonnollisilta sen ammottavan autuuden edessä, kun vaimo ja tytär palaavat hänen hankinnan alla olevaan omakotitaloonsa. Niin se käy. Jokainen haluaa sisimmissään olla onnellinen ja toteuttaa unelmiaan, mikä lienee helppoa ymmärtää. Mutta jos hyvällä teolla tavoitellaan ainoastaan omaa hyvinvointiaan muita vähätellen, ei tarkoitus luonnollisestikaan pyhitä keinoja.

“Hotakaisen Valjeania” voisi pitää arkipäiväisenä kuvauksena nyky-yhteiskunnan turtuneisuudesta. Ihmiset ovat tottuneet saamaan haluamansa ilman myönnytyksiä, heille kelpaa vain yksi tietty pilari. Ehkäpä maailma ei ollutkaan vielä niin kurja Ranskan vallankumouksen aikoihin.

Tags kirjallisuus

Henk.koht.

Uudestaan!

Synkkinä ja tylsistyttävän pitkävetisinä iltoina on harvemmin mitään tekemistä, saati sitten mitään menetettävää. On hämmästyttävän helppoa tarttua metallisen kylmään kapulaan, sormi valmiina painumaan sisäänpäin. Lopulta on vain kohotettava huokaisten kättä kohti sitä vääjäämätöntä kohtaloa, joka vain odottaa tapahtumistaan. Sekunnin murto-osien kestäneen harkinnan jälkeen tajuaa, ettei muita vaihtoehtoja ole. Pian valo välähtää pimeässä huoneessa ja sitä huomaa, kuinka tutut tapahtumat kulkevat suoraan silmien edessä. Kyllä vain, televisiosta tulee jälleen uusintoja.

Yli puolet television ohjelmatarjonnasta tuntuu olevan uusintoja. Kanava kuin kanava, tarjonta on sitä samaa kuin vuosi sitten. Tai vielä pahempaa, sitä samaa kuin edellisinä iltoina. Logiikkaa päätöksen takana on vain ihmeteltävä: pelkäävätkö televisioyhtiöt ihmisten unohtavan muinaiset hittisarjat? Ikävä kyllä ohjelmistojen laatijat eivät tunnu tajuavan, etteivät televisiosarjat ole keittoja, jotka paranevat uudelleenlämmittäessä. Nykyään mennään jo niinkin pitkälle, ettei sarjan loppu häämötä edes tuotantotiimin aikatauluissa, kun vanhemmat episodit jo jylläävät ruudussa. Samalla voikin miettiä, kenen etua milläkin uusinnalla ajetaan. Vaikka menettelytavalla saadaankin osa uskollisista kannattajista takaisin mölytoosan ääreen nostalgian kyyneleet silmissä, loput antaisivat kuitenkin mielellään näiden vanhusten levätä jo rauhassa.

Siitä huolimatta, että monet sarjoista näytetäänkin “yleisön pyynnöstä”, on ällistyttävää, ettei uusille lupauksille anneta kovinkaan suuria mahdollisuuksia. Tyhjille ohjelmapaikoille valitaan vain varmoja ja yksipuolisia valintoja. Tarjontaa riittäisi huomattavasti laajemminkin, mutta kaava toistuu myös elokuvapuolella: vuoden “pakollisiin” uusintoihin tuntuu kuuluvan muun muassa 20 maailmanpelastusta erään vodkamartineja litkittävän brittiagentin toimesta. Eivätpä liene kovinkaan kaukana päivät, jolloin vuotuiset missikisatkin ovat pelkkiä uusintoja. Tämäkin tapahtuu tietenkin yleisön pyynnöstä, koska heidän mielestään kisojen taso laskee vuosi vuodelta kuin lehmän häntä.

Digi-TV on tuonut oman lusikkansa soppaan. Onko lisäkanavien ulospukkaamisessa mitään järkeä nykyistenkin potiessa ohjelmapulaa? Luvassa on vain lisää uusintoja, lisää turhaa mobiilihässäkkää, sekä etenkin lisää synkkiä ja tylsistyttävän pitkäveteisiä iltoja.

Tags Henk.koht.