Categories
Henk.koht.

Punisher-kuume vei miehen

Uudet sarjikset ovat parempia kuin ne vanhat.

Hyvältä vaikuttavat nämä Punisher-sarjakuvat. Etenkin uudet. Piirrosjälki on parempaa kuin vanhoissa Tuomareissa, joita on julkaistu suomeksikin.

Uusissa lehdissä Punisherilla ei ole typerää trikoota ja valkoisia hanskoja, vaan trenssi ja sänkiparta. Realistinen tunnelma on selvästi satuilua kiinnostavampaa. Jopa tarinoiden aiheet ovat todellisesta elämästä: on IRA:n perään haikailevia pommi-fanaatikkoja, Osamaa metsästäviä CIA-agentteja ja naiskauppaa pyörittäviä venäläisiä.

Perheensä terrori-iskussa menettänyt Punisher, oikealta nimeltään Frank Castle, on parhaimmillaan hyvin sympaattinen hahmo. Hän on kuin moderni supersankari, joka voisi oikeasti olla olemassa. Yliluonnollisten kykyjen sijaan hän kostaa rikollisille oikeilla aseilla, eikä armahda syyllisiä. Näinä järkeilyn ja ymmärtämisen aikoina Punisherin suoraviivaisuus on kaikessa kauheudessaan lumoavaa.

Punisher-sarjakuvien taustalla on kuitenkin tieto siitä, että päähenkilö käy kamppailua tuulimyllyjä vastaan. Silti tai juuri siksi väkivaltaisten kuvien kautta kerrotut tarinat pitävät tiivisti otteessaan. Oikeuden haluaa voittavan, vaikka Punisherin keinot ovatkin väärät.

Eilen luin lehtiä aamuviiteen. Vielä olisi iso nippu kahlattavana.

Onneksi.

Categories
Pelit

Yliraakaa tuomaripeliä

Punisher on melkoisen rankka tyyppi.

Konsolifinin Leo suositteli hankkimaan Punisher-pelin Xboxille. Aluksi epäilytti. Ensinnäkin Punisher perustuu samannimiseen sarjakuvaan, ja minä olin lukenut sarjakuvia tosissani viimeksi yläasteella. Toisekseen lisenssipelit ovat usein huonoja. Mutta kun peli irtosi halvalla Playsta, päätin ottaa riskin.

Olen nyt useana iltana töiden jälkeen räiskinyt menemään Frank Castlen, Punisherin, roolissa. Tunnelmaltaan peli on hyvä alusta loppuun. Riski siis kannatti. Toisin kuin pelkäsin, Punisherissa ei nähdä yliluonnollisia trikoopellejä ja vaan fysiikan lakeja noudattavaa toimintaa. Pari ikävää poikkeusta vahvistavat säännön, mutta yleisvaikutelma on vahvasti plussan puolella.

Tyylinsä puolesta Punisher muistuttaa enemmän Max Paynea kuin vaikkapa uusinta Hämähäkkimiestä. Tarina kulkee eteenpäin lyhyiden välivideoiden voimin, välillä päähenkilön Film Noir –henkisen kerronnan avulla. Pelin aikana nähdään myös takautumia pääkallopaitaisen kostajan menneisyydestä.

Vaikka Punisherin tuhoamista on mukava seurata talossa ja puutarhassa, on pelin suola kuitenkin rikollisten kuulustelussa. Työntämällä vihollisen pään hetkeksi sähköankeriden keskelle tai linttaamalla strategisia ruumiinosia teollisuusprässin väliin, saa selville yhtä ja toista kiinnostavaa. Kuten pomminpurkukoodin tai mafiapomon piilopaikan. Erilaisia kuulustelutapoja on yli sata ja pelkästään niiden takia Punisher kannattaa jemmata ylähyllylle lapsilta piiloon. Väkivaltaisuudessaan peli on harvinaisen ilmeetön ja julma – siksi se kai vetoaakin.

Pääsin Punisherin tänään läpi, mutta se ei riittänyt. Hankin pelin innoittamana kaikki tämän ja viimevuoden aikana julkaistut Punisher-sarjakuvat. On taas tekemistä ruokatauolla.

Categories
Elokuvat ja tv Pelit

Väkivallan historiaa ja pelaamisen tulevaisuutta

Väkivallan parituntinen historia

Kamalasta Doom-leffasta toipuminen tapahtui nopeasti. Microsoft tarjosi lääkkeeksi kutsuvierasliput History of Violencen ennakkonäytökseen. Siellä tarjottiin limua ja popcorneja. Viimeksi mainittuja en ole syönyt tällä vuosituhannella kuin kerran.

Elokuva oli loistava. Siinä oli samanlaista hällä-väliä –tylyttelyä kuin Mel Gibsonin aliarvostetussa Paybackissa. Välillä rikkonainen juoni vähän häiritsi, mutta kokonaisuutena elokuva oli mainiota viihdettä. Jopa pääosassa patsasteleva Aragorn Mortensen yllätti positiivisesti. Mikäli korostettu väkivalta ei inhota, on History of Violence ihan katsomisen arvoinen pätkä. Me pidimme.

Xbox 360 – toinen kerta

Leffaillan viralliset jatkot järjestettiin Joanna Darkin* asunnolla, Kampissa. Itse olin tutustumassa paikkaan jo lauantaina, jolloin neiti Dark oli epäkohteliaasti poistunut paikalta ja jättänyt asunnolleen vain täyden jääkaapin ja neljä Xbox 360 –pelikonsolia. Sama meno jatkui nytkin. Neiti Dark ei ollut taaskaan paikalla, joten jouduin tyytymään ilmaiseen juotavaan ja joulukuussa julkaistavan huippupelilaitteen ennakkotestailuun.

Joannan makuuhuoneviihdyke

Rehellisesti sanottuna Xbox 360:n nykyinen pelitarjonta ei pudottanut silmiä päästä. Pelit eivät olleet huonoja, mutta uuden konsolisukupolven hehkuttelua lukiessani odotukset olivat nousseet kohtuuttoman korkeiksi. Bugejakin löytyi paljon ja testattavat pelit olivat selvästi keskeneräisiä. Esimerkiksi Perfect Dark Zeron tekstuurit kaipasivat kipeästi viimeistelyä. Project Gotham Racing 3:ssa radat loppuivat kesken kilpailun ja autot jäivät sudittelemaan näkymätöntä seinää vasten.

Eittämättä mielenkiintoisin tuttavuus oli Rare-pelitalon Kameo, jota pelailin suurella innolla. Kyseessä on jonkinlainen seikkailun ja pulmanratkonnan yhdistelmä, joka vieläpä näyttää hyvältä. Pelaaminen onnistui myös kaverin kanssa, jolloin etenkin toimintakohtauksissa oli kunnolla meininkiä. Ihan helpoimmasta päästä peli ei ole, sillä itse pyörin pahimmillani yli vartin yrittäessäni keksiä mihin seuraavaksi pitäisi mennä.

Jäin myös aprikoimaan, millaiselta pelikuva mahtaa näyttää tavalliselta tv-ruudulta. Joannan kämpässä kun oli vain HDTV-kuvalla varustettuja taulutelkkareita. Isän lahjoittama vanha Sony ei välttämättä pyöritä uutuusboxin tuotantoa aivan yhtä sulavasti.

(* pelirajoitteisille tiedoksi: Joanna Dark on Perfect Dark -pelin naispuolinen päähenkilö ja täysin fiktiivinen hahmo. Selvitys on paikallaan, sillä huhujen mukaan ainakin Livegamersin Killi joutui jo vaikeuksiin kerrottuaan tyttöystävälleen hurjista kemuista “jonkun Joannan” luona)

Categories
Elokuvat ja tv

Tsompi päässä

Semper fi this

Työnantajani sponsoroi jalomielisesti liput Doom-elokuvan ennakkonäytökseen. Sain huijattua GV:n mukaani todistamaan surkeuden multihuipentumaa. Tätä juttua ei kannata lukea, jos haluaa katsoa elokuvan ja säilyttää jännityksen!

Elokuvan idea oli lainattu suoraan pelistä. Jokin menee hirvittävällä tavalla vikaan Marsin tutkimuslabrassa – siis sen planeetan, ei suklaan – jonka vuoksi paikalle lähetetään kova kommandoryhmä ottamaan asiasta selvää. Elokuvallisesti lähin vertailukohta lienee mainio Aliens.

Elokuvan tekijät ovat nähneet todella paljon vaivaa saadakseen kaikki kliseet mahtumaan mukaan. Heti leffan alussa katsojalle tehdään selväksi, kuka on kommandoryhmän limanuljaska-petturi, kuka pakollinen kovajätkä ja kuka älykkö jne. Mauttomat one-linerit vain vahvistavat roskaisaa tunnelmaa. Juonellisesti Doom on menetetty tapaus jo ensimmäisen vartin jälkeen.

Toimintapuolella on sitten vilkkaampaa, eikä efekteissä ole säästelty. Ikävä kyllä pelistä tuttuja lentäviä päitä ja vaaleanpunaisia mörköjä ei nähdä, vaan räiskyttely lipsuu enemmänkin zombiosaston puolelle. Ja minä kun niin odotin kovasti näkevän Baron of Hellin valkokankaalla… Aseetkin ovat jotain puppua, eikä edes haulikko ole mahtunut mukaan. Mälsää. Onneksi Doomin paras ase, BFG-9000, on saatu mukaan.

Doom-leffan omalaatuisimpana innovaationa voidaan pitää viimeistä kymmenminuuttista, jossa tapahtumat kuvataan pelin tavoin päähenkilön silmien kautta. Siinä oli kunnon indie-meinikiä, joka muistutti tapahtumiltaan erehdyttävän paljon Ollin ja Esan kanssa tehtyä Doom-filmatisointia muutaman vuoden takaa. Ainoastaan tekopartoja ja ketsuppia oli enemmän.

Kaipa Doom on ihan katsottava pätkä, jos sen osaa ottaa vitsinä. Ilahduttavaa oli myös päälle liimatun romanssin puuttuminen, joka on onnistunut pilaamaan monta hyvin alkanutta pätkää. Kuten Matrixin.

Viikon one-liner:

Päähenkilö paiskaa pahan merijalkaväen zombi-kersantin teleporttiin ja heittää kranaatin perään:

“Semper fi THIS!”

Categories
Musiikki

Ihan ihana elämä

Emiliana Torrini

Sojorgen! Tutkimusmatkani pohjoismaisen pallotuolimusiikin parissa jatkuu. Tänään otin käsittelyyn islantilais-italialaisen Emiliana Torrinin – valitettavasti vain levyn muodossa.

Emiliana Torrinin ääni on ihana. Siinä on samanlaista fiilistä kuin Björkissä, mutta paljon koskettavampaan kuoreen pakattuna. Melodiat ovat poikkeuksetta hidastempoista maalailua kevyillä electronica-kikkailuilla höystettynä. Minä pidän siitä niin, että riipaisee.

Oikeita akustisia soittimiakin on käytetty useammassa kappaleessa, vieläpä hyvin. Kitaranäppäilyistä tulee mieleen eräs takavuosien taiteilijakaksikko, joista toinen oli oikea artisti ja toinen pelkkä Art – siis Simon & Garfunkel. Voisin helposti kuvitella heidän äänensä kitarasäestyksen rinnalle. Eilen minulle kerrottiin, että Emiliana Torrini on laulanut The Sound of Silence –kappaleen poikien kunniaksi. Se olisi mukava kuulla.

Törmäsin Torriniin sattumalta. Hän esiintyi Thievey Corporationin kanssa. Oikeastaan juuri The Richest Man In Babylon –albumin herkistelevä Heaven’s Gonna Burn Your Eyes pakotti tekemään etsiväntyötä Punavuoren levykaupoissa. Kesti aika kauan, mutta lopulta oikea nainen löytyi. On kuulemma esiintynyt Sormusten Herra –leffassakin, sanoi myyjä. Oli mennyt ohi minulta.

Sekä vuonna 2000 julkaistun Love in the Time of Sciencen että tänä vuonna kauppoihin tulleen Fisherman’s Womanin intiimit lumoavat biitit ovat tällä viikolla kaikuneet niin ahkerasti isältä saaduista kaiuttimista, että olen alkanut vakavasti harkita islantilaisen tyttöystävän hankkimista. Harmillisesti niitä ei taida niin helposti löytää. Ei edes Punavuoresta. Ehkäpä kanitan tietokoneeni ja lennän Reykjavikiin.

It might have been a while
Since you could trust
That someone really cares

When people like us
Meant to go ’round in pairs

Categories
Musiikki

Biletä kuin olisi vuosi 2003

Royksopp - The Understanding

Musiikkimakuni on pahasti vanhentunut. Tai oikeastaan jämähtänyt vuoteen 2003. Ei nyt ihan kokonaan, mutta kuitenkin sen verran, että kuuntelen yhä pallotuolimusiikkia – siis sellaista elektronista fiilistelyä, jonka toivottiin jo kuolleen sukupuuttoon. Ei siis ihme että sain valtavat kicksit norjalaisen Röyksoppin uusimmasta levystä.

The Understanding –niminen kiekko pitää sisällään niin sielukasta tunnelmointia, että olen ihan myyty. Esimerkiksi singleksi poimittu Only This Moment on jo sanoituksensa puolesta kiinnostava. Myös haaveilevampi Dead to the World, auladiskolta kuulostava Beautiful Day Without You sekä levyn pisin tunnelmointisetti, Alpha Male, tuovat hyviä juttuja mieleen aina muutaman vuoden takaa. Ja kauempaakin. Kivana yksityiskohtana levyn tunnelma muuttuu pikkuhiljaa loppua kohden, jolloin sitä voi hyvin soittaa vaikka ennen nukkumaanmenoa.

Pidän vokaaleista. Elektroninen musiikki ilman ihmisääntä on liian kylmää minun makuuni. Sen vuoksi oli mukava huomata, että uusimalla levyllään Röyksopp-pojat ovat itsekin uskaltautuneet mikrofonin ääreen. Lopputulos on parempi kuin moni arvaa. Vierailevia vokalistejakin on mukana ja osa kuulostaa todella tutulta. Ihan kuin olisin kuullut ainakin What Else Is There –kappaleessa laulavan naisäänen jossain. Kenties Thievery Corporationin viimeisimmällä levyllä? Tai sitten vaan kuvittelen.

Jostain syystä Röyksopp-kaksikon ensimmäinen levy oli jäänyt pienemmälle huomiolle. The Understandingin innoittamana tilasin sen nyt ulkomailta. En ole kyllä ihan varma saako niin enää tehdä, kun laki muuttui. Toivottavasti saa, koska onhan jonkun pidettävä pallotuolit pyörimässä näinä epätrendikkäinä aikoina.

Categories
Henk.koht.

Päivän slogani

Tämän päivän zeniläisen mainoslauseen meille tarjoaa matkatoimisto Hotelus.com:

USA Kanada Herättää / Jauhatusvero Vapauttaa.

Onko kukaan lukijoista vielä varannut matkaansa tuolta? Olisi mukava tietää sisältyvätkö nuo salaperäiset mietelauseet matkan hintaan, vai veloitetaanko ne samassa laskussa minibaarin kanssa.

Lisäys 5.10.2005: Ohoi! Hoteluksen väki seuraa oikeita tiedotusvälineitä. Nyt sivujen sisältö muistuttaa jopa suomea. Hienoa!

Categories
Pelit

Gradius V pullistaa suonta

En vaan osaa...

Ei pitäisi lueskella nettikeskusteluja peleistä, jos tarkoituksena on säästää rahaa. Lankesin taas fanipoikien hypetykseen ja hankin lisää pelattavaa hyllyyni. Eihän tuossa ole kuin vasta viisi avaamatonta peliä ennestään…

Tällä kertaa innostuksen kohteena oli Gradius V, eli kaksiulotteista räiskintää vanhanajan tyyliin. Nyt on meneillään sellainen kausi, etten oikein malta paneutua pelaamiseen. Tahdon vaihteeksi pelkkää aivotonta viihdettä ilman monen illan sitoutumista. Siihen saumaan Gradius sujahtaa oikein mallikkaasti.

Haastetta Gradius V:ssä on kuitenkin aika V:n paljon. Jämähdin jo kakkoskentän loppuun, jossa Kiasmasta karannut jättimäinen sähkövatkain tuhosi alukseni ainakin kymmenen kertaa putkeen. Koska halusin nähdä muitakin kenttiä, säädin vaikeustasoa helpommaksi. Meno jatkuikin aika leppoisasti seuraavan tason loppuun saakka, kunnes sain taas selkääni. Tällä kertaa patonkeja ampuvalta taistelufregatilta. Patongit saattoivat tosin olla lasereita, tai muuta vaarallista, koska niiden jäljiltä avaruusaluksestani oli jäljellä pelkät saranat.

Yllättäen rankka vaikeustaso ei inhottanut, kuten Ninja Gaidenissa. Päinvastoin Gradiuksen parissa tuli mieleen ihan lapsuus, jolloin kaikki pelit olivat vähintään yhtä vaikeita. Ei silloin valitettu tai harmiteltu, vaan nautittiin pelien tarjoamasta haasteesta. Paitsi kun isä tuli kesken kaiken katsomaan uutisia ja kymmentuntisen vääntämisen jälkeen ei ruutuun ilmestynytkään hurja loppuvastustaja, vaan Arvi Lind.

Jos vaikeustaso ei ole este ja silmitön räiskintä kiinnostaa, kannattaa Gradius V poimia talteen. Ei siitä nyt täyttä hintaa kannata maksaa, mutta pienissä erissä se on mitä mainioin aivojen nollaaja. Hintakaan ei kirpaise, sillä peli irtoaa Play.comista alle kymmenen punnan.

Categories
Henk.koht.

Pelaaja kolme vuotta

Kopla koossa

Pelaaja-lehti täytti kolme vuotta ja tapausta juhlittiin riehakkaasti Töölön Korjaamolla. Tosin Korjaamo muuttui hajoittamoksi, kun Electronic Arts palkitsi toimituksemme ihka omalla Burnout-autolla.

Koska kukaan ei ollut ajokunnossa, annettiin lahjakaaralle Burnout-teemaan sopiva käsittely. Thomas löi pesismailalla ikkunaruudun sisään, Lasse monotti peltiä ruttuun ja Harro tempaisi oven saranoiltaan. Lassi taasen posautti tuulilasiin sellaisen pommin, että sirpaleet lentelivät yleisön päälle. Minäkin sain sen verran lasia käsille, että sormeen tuli kiva ventti. Mutta kuten Olli sanoo: ”bileet eivät ole täydelliset, ellei tule verta.” Noh, verta tuli ja kävinpä sitten minäkin kenkimässä takavalot rikki. Kostoksi.

Auto saa kyytiä

Ohikulkijoilla oli takuulla ihmettelemistä. Etenkin kun rusinaksi muuttunut kulkupeli kellautettiin lopuksi kyljelleen. Tiettävästi poliisit eivät käyneet paikalla. Tai who knows, minä olin loppuillan baarissa.

Baarin puolella oli runsaasti tuttuja. Konsolifin-possesta paikalla olivat Oliver, NviperO, Kanis ja idaho. Mintun lisäksi näin ainakin kolme muuta lukiokaveria ja törmäsinpä vielä schizo-Janneen, joka malttoi tällä kertaa pitää housut jalassa. Pienet on piirit. Vanhan liiton miehistä mainittakoon Roy ja Olli, jotka tulivat paikalle lähinnä illan artistin takia. Ei huono veto, sillä Uusi Fantasia soitti paljon hyvää musiikkia kunnon asenteella.

Uusi Fantasia

Kemujen viralliset jatkot olivat Helsinki Clubilla, jonne posoteltiin H-Townin piikkiin taksilla. Tarjoilu tuntui pelaavan hyvin ja pohjat kolisivat kivasti. Ainakin Atarin ja Ubisoftin kavereilla oli hauskaa – samoin Toptronicsin uusi sälli pani menemään ihan täysillä. Hauska ilta, ei voi muuta sanoa. Hyvä me!

Sensuroidut kuvat illan tapahtumista löytyvät feldon.netin inside-osiosta. Sisään pääsee salasanalla.

Categories
Pelit

Hanki parempaa luettavaa

Täysin uudistunut Pelaaja!

Pakko vetää kotiinpäin ja mainostaa uutta Pelaaja-lehteä. Mikäli et ole vielä ostanut, kannattaa käydä kioskilla tai laittaa tilaus vetämään. Kuulin että lehdet ovat jo paikoin loppuneet, mutta ainakin Akateemisessa kirjakaupassa oli vielä hyvin tarjolla laatulukemista.

Tsekkaa myös Pelaajan verkkosivut osoitteessa pelaajalehti.com