Jokin soi. Heräsin ja katsoin kelloa. Vähän yli seitsemän, lauantaiaamuna.
Pirinä ei kuulunut puhelimesta, ei ainakaan omastani. Ei myöskään kelloradiosta. Tarkistin palovaroittimenkin, ennen kuin hoksasin sängyn alta pilkistävän laatikon – ääni tuli sieltä.
Laatikossa oli puhelin. Vastasin siihen:
– Haloo?
– Ne ovat tulossa.
– …
– Pakene. *klik*
Vauhdilla ylös sängystä, vaatteet niskaan ja ovesta ulos. Portaikossa vastaan tulee pukuun ja maskiin sonnustautunut mies. Ei hyvältä näytä. Käännähdän kannoillani ja pinkaisen takaovelle, ennalta-arvattavasti suoraan muiden pukumiesten ja aurinkolasien sekaan. Unenpöpperöinen pakoyritys on äkkiä ohi. Päähäni vetäistään kankainen huppu ja minut heitetään auton takakonttiin.
Ajomatka takakontissa kestää ikuisuuden. Vauhtikin tuntuu liian kovalta ja poukkoilen kaarteissa. Olen huolissani määränpäästä, mutta mieleen hiipii polttavampiakin ongelmia. Kuten miten pitkään happi riittää ahtaassa tilassa.
Lopulta auto pysähtyy ja luukku aukeaa. Mitään en näe vieläkään, mutta matka jatkuu. Nyt jalan, useamman kaverin raahaamana.
Kun huppu lopulta tempaistaan päästäni, minulla ei ole aavistustakaan missä olen. Sieppaajat puolestaan vaikuttavat jotenkin tutuilta. He komentavat riisuutumaan: Vanha omaisuus laatikkoon, tilalle vaateparsi suoraan entisen Itäblokin armeijan ylijäämävarastosta. Saan myös paineilmatoimisen aseen ja ammuksia. Tehtäväni olisi hirvittävä – selvitä hengissä polttareistani!
Tässä vielä kuva aamun mysteerilaatikosta, joka oli salakuljetettu makuuhuoneeseeni. Tarjolla oli kaksi shottia ja puhelin, jossa soittajana näkyi Morpheus. Punainen shotti oli miestä väkevämpää, sininen olisi vain värjännyt suuni siniseksi.
