Viikonlopun peliputki taisi venähtää liian pitkäksi – näen kaiken neljänä!
Ei… ei sittenkään… XO:n Lost Odyssey on oikeasti painettu neljälle kiekolle.
Ratkaisun ymmärtää vasta kun aloittaa pelaamisen: sisällön määrä on käsittämätön. Parituntisen testisession aikana ehtii raapaista vasta pintaa, sillä tekemistä, näkemistä ja kokemista on paljon. Sunnuntaipelaajat älkööt vaivautuko: Lost Odysseyta ei parissa illassa läpäistä.
Peli mainostaa olevansa Final Fantasyn tekijöiden uusin hengentuote ja sen kyllä huomaa. Taikuudella liikkuvat koneet, piikkitukkaiset maailmanpelastajat ja tyhjästä ilmaantuvat satunnaistaistelut ovat tuttua huttua japsiroolipelien ystäville. Ehkä vähän liiankin tuttuja, ollakseen enää kovin kiinnostavia. Esimerkiksi episodien väleillä nähtävät ylipitkät tekstikohdat ovat sen sortin emo-soopaa, että ne on tyydyttävämpää skipata kuin lukea.
Hetkittäistä kompurointia paikkaa aika hemmetin tyylikäs animointi ja Nobuo Uematsun musiikki. Pelaaminen on myös palkitsevaa, jos malttaa tutkia ja hutkia ajan kanssa.
Näin ensitunnelmien perusteella vaikuttaa siltä, että ainakin Final Fantasy -fanien kannattaa Lost Odysseyta kokeilla. Peli julkaistaan Suomessa karkauspäivänä, mutta aluekoodittoman version voi tilata jo ennakkoon esim. Play-Asia -verkkokaupasta.
Yritin äsken katsoa erästä kotimaista peliohjelmaa, mutta jouduin vaihtamaan kanavaa jo kymmenen minuutin jälkeen. Kuinka kukaan jaksaa kuunnella niiden juontajien ääntä? Hyvä sisältö ja nätit lavasteet eivät telkkarissa riitä, jos esiintyjät ovat täysin kammottavia.
Olen huomannut vastaavan ilmiön myös Ylen aamu-uutisissa, joiden säätiedotukset ovat paikoin sietämätöntä katseltavaa. Esiintyvä meteorologi tietää varmasti asiansa, mutta sillä ei ole mitään väliä, jos esiintyminen ei luonnistu. Reppanat eivät edes ymmärrä vaihtaa alaa, vaikka änkytys, sekoilu ja sääkartan eteen tuppautuminen eivät ole parantuneet edes kymmenien juontokertojen jälkeen.
Ehdotankin teille, tv-tuottajat, että alatte jatkossa työllistää ihan oikeita näyttelijöitä ja esiintyjiä ohjelmissanne. Tämä koskee etenkin peliohjelmia ja säätiedotuksia. Ja Salattuja Elämiä. Esimerkiksi peliohjelman juontajaksi on parempi valita hauskalta, luontevalta ja luotettavalta kuulostava henkilö, kuin honottava mopopoika Orinperältä. Viis siitä kumpi tietää enemmän Super Mariosta tai kumman hahmo on korkeammalla tasolla WoWissa.
[kuva: choffee]
Nintendo ilmoitti eilen aloittavansa Commodore 64 –pelien myynnin Virtual Console –verkkopalvelussa. Palvelun kautta C64-klassikot voi ladata pelattaviksi Wii-konsolille 500 Wii-pisteen hintaan. Tarkempaa julkaisuaikaa peleille ei vielä annettu, mutta näillä näkymin ensimmäisessä aallossa nähdään ainakin International Karate ja Uridium.
Minun ikäpolvelleni Commodore 64 on ehkä tärkein osa pelaamisen historiaa, joten sinänsä klassikoiden herättely on ihan perusteltua. Mutta hei kamoon, 500 pistettä tekee 5 euroa per peli. Se on aika kova hinta, etenkin kun C64-kama on poikkeuksetta yli toistakymmentä vuotta vanhaa, jopa ylikin. Ja ne, joille Virtual Consolen C64-pelejä etupäässä kaupitellaan, ovat todennäköisesti jossain elämänsä vaiheessa niistä jo kertaalleen maksaneet.
Kulttuuriteko tai ei, Nintendon suunnitelmassa on kamala rahastuksen katku. Perustellumpaa olisi myydä pelejä eurolla kappale tai niputtaa vanhan julkaisun kylkeen myös uudistettu versio esim. nettipelillä ja HD-grafiikalla terästettynä, jolloin nostalgiaa potematon nuorempi pelaajakuntakin saisi peleistä iloa. Viiden euron kappalehinnalla ostan mieluummin uusia elämyksiä, kun vuosikymmenien takaisia tähteitä. Onneksi retropelejä voi jatkossakin alkuperäisillä laitteilla tai vaikka emulaattorilla.
Loppuun vielä YouTubesta bongattu nostalgiapommi: 100 Commodore 64 games in 10 minutes!
[kuva: C-64 Road Trip by kteague]
Tiedätkö kuinka monta kertaa vuorokaudessa digitaalinen kello näyttää kolme tai neljä samaa numeroa peräkkäin, jos käytetään 12-tuntista esitystapaa? Professori Layton tietää. Minä vasta kolmannella yrityksellä.
Olen aiemminkin hehkuttanut pikkupelejä, joiden pelaaminen onnistuu ilman tuntien paneutumista ja peukalotreeniä. Nintendo DS:lle julkaistu Professor Layton and the Curious Village kuuluu sen genren parhaimmistoon. Tarkoituksena ei ole ampua tai sohia kynällä, vaan ajatella ja ratkoa mielenkiintoisen juonen joukkoon ripoteltuja pulmia. Pelin lopullisena tavoitteena on auttaa professori Laytonia oppipoikineen ratkaisemaan salaperäisen kultaisen omenan arvoitus.
Vaikka Layton on todellinen aivopähkinä, on sen toteutus ihan eri luokkaa Braintraingiin ja muihin pulmapeleihin verrattuna. Sen värikäs maailma ja oivaltavat pulmat ovat suorastaan vangitsevia. En muista koska olisin viimeksi vain istunut ja raapinut päätäni jonkun pelin ääressä – ja pitänyt siitä. Se on varmuudella hyvän pelin tunnusmerkki.
Professor Laytonia ei ikävä kyllä ole vielä julkaistu Suomessa, mutta kiitos nettikauppojen tarjonnan, DS:n aluekoodittomuuden ja dollarin alhaisen kurssin, se on helppo hankkia ulkomailta. Voin suositella ainakin Play-asia.com –verkkokauppaa, josta tuotteet saa tilattua nopeasti ja halvalla. Pelin kotisivut löytyvät osoitteesta www.professorlaytonds.com.