Videopelien James Bond -syndrooma

Muistan kun jokunen vuosi sitten pelasin Devil May Cry -sarjan ensimmäistä osaa. Ja muistan myös kuinka lopetin pelaamisen, kun en millään päihittänyt pelin toiseksi viimeistä vastustajaa, Nightmarea. Sama homma Mortal Kombatissa: loppuvastustajana häärännyt Shang Tsung oli kevyttä kamaa, kunhan ensin jollain ilveellä sai nujerrettua nelikätisen Goron.

Nimitän ilmiötä videopelien James Bond –syndroomaksi. Kaikissa Bondeissakin pääpahan rinnalla seisoo vielä pahempi mies. Hugo Draxilla on Rautaleukansa ja Kultasormella terävää hattua nakkeleva Oddjob. Pääpahikset saattavat siis olla nerokkaita ja vaarallisia, mutta kovimman taistelunsa salainen agentti käy lähes aina heidän ykkösmiehiään vastaan.

Videopelien James Bond –syndroomaan kuuluu, että toisiksi viimeinen vastustaja ottaa luulot pois sunnuntaipelaajilta. Vasta armoton vääntö ja tuskanhikoilu oikeuttavat loppunäytökseen pääsyn. Kaikkia ammuksia ja kertakäyttöisiä erikoisvarusteitakaan ei millään ilkeä pahaiseen välipomoon tuhlata, joten touhu on pahimmillaan melko turhauttavaa.

Menneiden aikojen henkiset pelikolhut palasivat kummittelemaan taas pelatessani Killzone Liberationia. Viimeinen kenttä on kieltämättä hankala, mutta pahin kaikista on toiseksi viimeisen episodin fasistikenraali Cobar hämähäkkitankkeineen. Kyseessä on vaikein vastustaja miesmuistiin – jopa ammatikseen pelaavalle. Jouduin aloittamaan alusta 84 kertaa, kunnes voitto lopulta tuli. Nyt sitten blogahtelen, jotten joudu miettimään mitä kaikkea järkevää Cobarin kurittamiseen käytetyssä ajassa olisi ehtinyt tehdä.