Paikallinen elokuvateatteri sekosi taas juhannushelteiden takia ja räväytti koko ohjelmistonsa alennukseen. Niinpä viimeisen kolmen kuuman kesäpäivän aikana olen käynyt katsomassa neljä eri elokuvaa ja rahaa meni 13 euroa. Ei paha, ainakaan näillä seuduilla.
Ensimmäisenä katsoin Geishan muistelmat. Katsomistani elokuvista se on ainut oikeasti hyvä. Ainoa ärsyttävä piirre oli japaninkielen käyttö alussa dramaattisena efektinä (eihän sitä tietenkään tekstitetty, onneksi osaan pikkuisen itse) kun loput elokuvasta oli taas suurimmaksi osaksi englanniksi. Valitettavasti monien näyttelijöiden englanti kuulosti aivan yhtä luonnolliselta kuin jos me blogin jätkät tekisimme elokuvan klingoniksi. Olisivat puhuneet rehellisesti japania tai englantia alusta loppuun, mielummin japania. Elokuvana varsin asiallinen kuvaus geishan elämästä vuosisadan toisen maailmansodan temmellyksessä, jopa japaninväristen lasieni ohi katsottuna.
Samalle illalle osui myös sarjan toinen Japaniin sijoittuva elokuva – nimittäin Hurjapäät: Tokio Drift. Autohulluuteni on tietysti vaikuttanut tapaan, jolla katson Fast and furious -elokuvia mutta ehkä hiukan eri tavalla. Nyt niistä nimittäin irtoaa rutosti enemmän huumoria ja Hurjapäät 3 goes drifting (driftaus on siis sladissa mutkien menemistä entisen varttimailikisan sijasta -toim.huom.) oli kyllä hervotonta naurumaratonia alusta loppuun, tahallisesti ja tahattomasti. Kuuman kesäpäivän viihdeleffana ihan toimiva setti, elokuvassa kun nopeat autot ja upeat naiset (tai toisinpäin) tuntuvat olevan GTi-unelman mukaisesti läsnä kaikkialla. Mainitsemisen arvoisena knoppitietona mainittakoon, että satamassa päähenkilön driftausta arvosteleva kalastaja on itse Keiichi Tsuchiya, aito ja alkuperäinen Drift King. Gangsteripomona nähdään virnistelevä Sonny Chiba ja lopussa eräs polttoaineisen sukunimen omaava näyttelijä tekee lyhyen virnistelyroolin. Aivot nollille ja Tokioon!
Samankaltaisuus feldonin ja Tom Cruisen välillä oli jälleen kerran ilmeinen kun valkokankaalle ammuttiin Mission Impossible 3. Aliaksen ja Lostin ohjaajan tyyli kyllä näkyi mutta ei välttämättä hyvässä, tuntui kuin olisi katsellut parituntista Lostin toimintaspesiaalia. Fel…Tom Cruise juoksemassa on toki edelleen jo yksistään leffan arvoinen mutta perheteema ja tiedusteluleffoihin kuuluvan virnuilun puuttuminen kyllä latistivat. Mukiinmenevää viihdettä tämäkin.
Viimeisenä katsottiinkin sitten Scary Movie 4, joka oli jälleen kerran ihan viihdyttävä piruilu viimeaikaisista elokuvista ja ilmiöistä. Dr. Phil ja Oprah esittivät itse itseään, elokuvassa puhuttiin japania Nimismiehet-tyylillä luettelemalla brändejä ja kliseisiä termejä (mitä muuten huomattavan teini-ikäinen kanssayleisö ei älynnyt) ja Leslie Nielsen näytti tismalleen samalta kuin aina ennenkin. Sopivan lyhyt parodiapläjäys, jota ei välttämättä jaksa helpolla katsoa uusiksi. Mielenkiinnolla odottelen dvd-julkaisulta löytyviä poistettuja kohtauksia, joissa ainakin kolmosleffan kohdalla oli todella hyviäkin juttuja.
Putki jatkuisi vielä X-Men 3:lla jos se ei menisi heti ensi-illan kunniaksi pienimpään saliin, joka häviää teknisesti muutamille kaveripiiristä löytyville kotiteattereille. Mutta ainakaan ei Hollywoodin tarvitse heti itkeä, etteikö kukaan kävisi katsomassa elokuvia enää oikeasti.
