Rutiinit tuovat elämäämme turvallisuutta. Kaikki tuntematon luo epävarmuutta, ja siksi on rauhoittavaa, kun tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun herään aamulla, minun ei tarvitse miettiä, miten aloitan päivän. Teen automaattisesti samat toimenpiteet kuin aina muulloinkin. Energiaa kuluisi valtavasti hukkaan, jos arkisia ja jokapäiväisiä pikkuseikkoja ei voisi hoitaa “autopilotilla”. Valintaan kuluva vaiva on monissa tapauksissa suurempi kuin valinnalla saavutettava hyöty.
Omiin rutiineihinsa ja maneereihinsa ei yleensä kiinnitä huomiota. Luulen, että jokaisella meistä on tapoja, joiden olemassaolon ovat huomanneet kaikki muut paitsi asianomainen itse. Tiedämme, mitkä ovat herkkiä aiheita läheisillemme, ja yritämme ohittaa niitä, jotta tilanteesta ei syntyisi kohtausta. Jokaisella on omat pakkomielteensä, jotka vaikuttavat siihen, minkälaisiin asioihin hänen huomionsa kiinnittyy.
Emme kuitenkaan koe elävämme neurootikkojen keskellä. Neurootikkohan on ihminen, jonka mielenkiinto on kohdistunut johonkin merkityksettömään asiaan niin voimakkaasti että se rajoittaa hänen elämäänsä silmiinpistävällä tavalla. Omalaatuisuus ja neuroottisuus ovat kaksi eri asiaa. Ero niiden välillä on kuitenkin vain määrällinen, ei laadullinen. Jos omalaatuinen piirre tulee riittävän voimakkaaksi, se alkaa muistuttaa neuroosia.
Neuroosi on aina jonkun tekemä tulkinta ihmisen käyttäytymisestä. Esimerkiksi basilleja hysteerisesti pelkäävän omasta mielestä kyseessä on vain tarpeellinen varovaisuus, ja kummallisesti käyttäytyviä ovat pikemminkin muut ihmiset, jotka eivät ymmärrä pelätä. Neuvostoliitossa taas suljettiin mielisairaalaan ihmisiä, jotka kieltäytyivät ymmärtämästä sitä päivänselvää tosiasiaa, että sikäläinen järjestelmä oli paras mahdollinen.
Esimerkkejä
Minkälaiset arkiset asiat voisi sitten halutessaan nähdä neuroosina tai pakkomielteenä? Itse olen monta kertaa pelannut peliä, jossa on niin vaikea kohta, että siitä ei pääse eteenpäin. Pikku hiljaa epäonnistumiset ovat muuttaneet vaikean kohdan kunniakysymykseksi ja tehtväksi, joka on suoritettava koska se on suoritettava koska se on suoritettava. Tällaisessa tilassa minun on hyvin vaikeaa perustella itselleni, miksi minun on päästävä läpi vaikeasta kohdasta. Uskon, että en ole ainoa peliharrastaja, joka on kokenut tämän.
Toinen esimerkki liittyy keräilyharrastukseen. Jos keräilijältä kysyy, miksi hän kerää jotain tavaroita, vastaus ei yleensä tule kuin apteekin hyllyltä. Keräily-vietille ei nimittäin ole olemassa mitään järkisyytä, ja viive vastauksessa johtuu siitä, että yritetään keksiä jokin järkevältä kuulostava perustelu. Yleensä sellainen löytyy, mutta se on vain tekosyy.
Ihminen etsii asioita, jotka antavat elämälle merkitystä, ja kokoelmaa kasvattaessaan keräilijän ei tarvitse miettiä, miksi hän oikein on olemassa. Koska ihmisyyden ikuisuuskysymys on mitä minun pitää tehdä? eikä miten minun pitää olla?, on helppo ymmärtää, miksi keräilijä kiinnittää huomionsa kokoelmansa sijasta kokoelman laajentamiseen. Uuden asian lisääminen kokoelmaan on kaikkein kiihottavin hetki. Tunnustatko?
Viimeisenä esimerkkinä on unohtamiseen liittyvä neuroosi. Unohdinko oven auki? Jäikö hella päälle? Olenko hoitanut kaikki velvollisuuteni? Tätä ilmiötä esiintyy kaikilla, tosin erilaisia määriä. Sillä on kaikki neuroosin piirteet, mutta koska se ei tee ihmisestä muiden silmissä kummallista, emme koe olevamme neurootikkoja kokeillessamme, ovatko avaimet varmasti taskussa.
Lienee makuasia, pitääkö kaikkia normaaleina vai yhtä neuroottisina, sillä normaali tarkoittaa: samanlainen kuin muut.
Mitä on tehtävä?
Pienellä itsetarkkailulla huomaa varmasti, että suurta osaa mielenkiinnon kohteista ei motivoi järki vaan jokin muu. Järkisyitä ei kannata vaatia silloin, kun niitä ei ole. Jos nenänkaivajalta kysyy, miksi hän kaivaa nenää, syntyy hiljaisuus. Nenänkaivua ei ole mistään syystä, se vain on. Jatkuvuuden lain mukaan asiat eivät muutu ilman syytä, joten parempi kysymys olisi: mikä saisi tuon loppumaan?
Jos ajattelemme, että neuroosi on liian suuren huomion kohdistamista johonkin asiaan (siivoaminen, halkeamat kadussa, fobiat), huomaamme ongelman: kukaan muu ihminen ei jaa huomiotaan tasan samalla tavalla kuin minä, siis te kaikki liioittelette jonkin asian merkitystä. Parhaimmillani siedän oikutteluanne, pahimmillani alan oikaista teitä. Tällainen ajattelu kuulostaisi kaikista muista luultavasti yhtä neuroottiselta kuin miltä teidän ajattelunne kuulostaa minusta.
Uskon, että ainakin osa muiden ihmisten pakkomielteiden analysointiin käytettävästä ajasta kannattaa käyttää omien tottumustensa pohtimiseen. Jos tarkoituksena on korjata ongelmia, on toki helpompaa muuttaa omia tapojaan kuin painostaa muita hyväksymään omat tottumuksensa. Jos tarkoituksena taas on jokin muu – vaikkapa halu korottaa itsensä muiden, kummajaisten, yläpuolelle, se kannattaa sanoa ääneen itselleen ja muille.