Ihminen on sosiaalinen olento, ja rakennamme minäkuvaamme vertaamalla itseämme muihin. Paikkamme yhteisössä tai ryhmässä määrää suurelta osin se, keitä me arvostamme ja ketkä arvostavat meitä. Muiden itseä kohtaan osoittama arvostus tai arvostuksen puute vaikuttaa meihin, ja suuri osa ihmisten ajasta kuluukin toimintaan, jonka tarkoituksena on lisätä omaa arvostusta siinä ryhmässä, jonka ihminen kokee viitekehyksekseen. Esitän tässä kirjoituksessa muutamia havaintojani siitä, miten yritämme nostaa omaa statustamme.
Sanaton sopimus
Statuksen tavoittelija ei koskaan sano ääneen, että tietyn toiminnan motiivina on oman statuksen nostaminen. Esimerkiksi muodinmukaisen vaatteen ostanutta katsottaisiin pitkään, jos hän sanoisi ystävilleen ostaneensa vaatteen siksi, että hän haluaa antaa heille muodikkaan vaikutelman. Sama asia tapahtuu, jos warettaja ilmoittaa warettavansa giga päivässä voidakseen sen jälkeen sanoa muille alan harrastajille warettavansa heitä enemmän.
Sanattomuus liittyy siihen, että jokaisessa viestissä on kaksi tasoa. Ensimmäinen taso on sisältö, eli ääneen sanottu asia. Toinen taso on viestin muoto tai rivien väli: miksi sanon juuri tämän asian tässä tilanteessa? Viestin muoto on aina askeleen sisältöä edellä, eikä sisältö voi saada muotoa kiinni. Jos sanon jotain, selitän sanomani, selitän sitten selitykseni ja niin edelleen, päädyn loppumattomaan silmukkaan, jossa puheenaihe eksyy kauas siitä, mistä aloitin.
Statuksen tavoittelua ei siis voi sanoa ääneen. Omaa statusta nostavat asiat pitää ilmoittaa muille nimenomaan viestin muodossa eikä sisällössä. Warettajamme esittääkin asian niin, että hän yksinkertaisesti ilmoittaa vertaisryhmälleen, miten paljon hän on warettanut. Silloin viestin sisältö on sivuseikka, ja olennainen asia, kyvykkyys/ahkeruus warettajana tulee ilmi viestin muodossa. Kun kanssawarettaja kuulee, että toinen on warettanut enemmän kuin hän itse, hänen arvostuksensa puhujaa kohtaan nousee.
Ihmiset muodostavat ryhmiä mielenkiintoisiksi kokemiensa asioiden ympärille. Ryhmä muodostaa näkökulman, josta katselemme itsemme tietyn asian harrastajana. Vertaamalla itseämme ja suorituksiamme muihin saamme käsityksen omasta asemastamme asian harrastajien joukossa. Näin ryhmään muodostuu nokkimisjärjestys, sillä ryhmän jäsenyys edellyttää yleisesti hyväksyttyjen pelisääntöjen ja statusmittareiden tunnustamista. Mittari voi olla esimerkiksi aika, jonka on kuulunut ryhmään, tai vaikkapa netin keskustelupalstalle kirjoitettujen viestien määrä.
Koemme tärkeäksi paitsi oman ryhmämme kiinnostuksen kohteen, myös asian harrastajien osoittaman arvostuksen. On mukavampaa olla (muiden silmissä) asiantuntija kuin harrastelija. Niinpä yritämme nostaa arvostustamme ryhmässä yllä esitetyn kaltaisella statuksenkohotus-menettelyllä osoittamalla kelpoisuuttamme viestien rivien välissä.
Tällaisella käyttäytymisellä on taipumus synnyttää mielenkiintoinen kehä. Statuksen parantamiseen tähtäävä toimintamme määräytyy sen mukaan, mitä uskomme muiden arvostavan. Vaikka emme itse uskoisikaan itse asiaan, uskomme muiden arvostavan sitä. Samalla osoitamme arvostusta niille, jotka tekevät asioita, joita kuuluu arvostaa. Jos kaikki tekevät samoin, saattaa käydä niin, että kukaan ei usko itse asiaan mutta uskoo, että omaa asiantuntija-vaikutelmaa pidetään yllä esittämällä asian arvostajaa. Tunnetuin esimerkki tällaisesta joukkohypnoosista lienee satu keisarin uusista vaatteista.
Jokaisella ryhmällä on omat kaanoninsa, joihin kuuluvat ne kulttuurituotteet, joissa oman aatteen koetaan kiteytyvän parhaiten.
Fantasiakirjallisuuden harrastajan kuuluu arvostaa Tolkienia, tietokonepelaajan Civilizationia, hevarin Iron Maidenia ja niin edelleen.
Kysymys kuuluukin: missä määrin klassikoiden ja kaanonin kehuminen johtuu niiden synnyttämien elämysten voimakkuudesta, ja missä määrin halusta osoittaa omaa puhdasoppisuuttaan muille asian harrastajille?
En usko, että kyseessä on joko/tai -tilanne, jossa on valittava vain toinen vaihtoehto, sillä molemmat tekijät vaikuttavat kaanoniin kuuluvien asioiden kehumiseen. Kaanoniin ei pääse sattumalta, ja ennen kanonisointiaan sen ansainnut asia on kohonnut muiden yläpuolelle laadullaan. Toisaalta kaanoniin kuuluvia asioita ei kehuta ulkopuolisille, jotka eivät tiedä mistä on kysymys. Minun on turha ylistää Dostojevskin Karamazovin veljekset -kirjan (Minäpäs olenkin lukenut sen ja olen siis sivistynyt, oletkos sinä, lällällää!) eloisaa henkilökuvausta ihmiselle, jolle kirja ei ole tuttu ja joka ei harrasta kirjoja. Minä en voi saada häneltä arvostusta, sillä hän ei
arvosta kirjojen tuntemisen tuottamia skenepisteitä, eikä toinenkaan voi saada mitään, sillä hänestä aiheessa ei ole mitään kiinnostavaa.
Oletko koskaan esittänyt tietäväsi ryhmäsi kaanoniin kuuluvista vain nimeltä tutuista asioista enemmän kuin mitä todellisuudessa tiedät? Niin minäkin, ja meillä on ollut sama motiivi: halu nostaa statustamme esiintymällä asiantuntijana.
Potlatch
Potlatch on intiaaniheimojen rituaali, jossa eri ryhmät kilpailevat arvovallasta. Siinä eri osapuolet rikkovat tai antavat toisilleen omia käyttöesineitään, ja suurimmasta tavaramäärästä luopunut saa eniten arvostusta. Ajatuksena on siis vaihtaa käyttöesineitä arvovaltaan. Kun luin potlachista ensimmäistä kertaa, se tuntui niin älyttömältä etten voinut unohtaa sitä. Mietin asiaa, ja mitä enemmän pohdin, sitä järkevämmältä asia alkoi tuntua. Tajusin, että omassakin kulttuurissamme harrastetaan potlatchia. Eikö kaikissa kalliissa koruissa, kelloissa, merkkivaatteissa ja muissa vastaavissa status-symboleissa ole ajatuksena vaihtaa käyttöhyödyke eli raha arvostukseen?
Statusta saa, jos – ei vain omista vaan myös – näyttää muille, että itsellä on jotain harvinaista ja vaikeasti hankittavaa. Intiaanipäällikkö polttaa kasan huopia tullakseen valituksi johtajaksi. Julkkis ostaa suuret timanttikorvakorut saadakseen huomiota ja palstatilaa. Onko näillä tapauksilla eroa? Mielestäni idea on molemmissa sama.
Lopuksi
Kuulostiko järkevältä? Toivon, että kuulosti, sillä tarkoituksenani oli antaa lukijalle, siis sinulle, eväitä arkisten tilanteiden tarkastelemiseen tuoreesta näkökulmasta. Tämän kirjoituksen arvon tai arvon puutteen määrää se, miten se innostaa etsimään uusia piirteitä omasta ja muiden toiminnasta; sekä se, miten hyvin sen esittelemät näkemykset kuvaavat todellisuutta. Tein minkä pystyin, kyvykkäämmät tehkööt enemmän.