Yliraakaa tuomaripeliä

Konsolifinin Leo suositteli hankkimaan Punisher-pelin Xboxille. Aluksi epäilytti. Ensinnäkin Punisher perustuu samannimiseen sarjakuvaan, ja minä olin lukenut sarjakuvia tosissani viimeksi yläasteella. Toisekseen lisenssipelit ovat usein huonoja. Mutta kun peli irtosi halvalla Playsta, päätin ottaa riskin.

Olen nyt useana iltana töiden jälkeen räiskinyt menemään Frank Castlen, Punisherin, roolissa. Tunnelmaltaan peli on hyvä alusta loppuun. Riski siis kannatti. Toisin kuin pelkäsin, Punisherissa ei nähdä yliluonnollisia trikoopellejä ja vaan fysiikan lakeja noudattavaa toimintaa. Pari ikävää poikkeusta vahvistavat säännön, mutta yleisvaikutelma on vahvasti plussan puolella.

Tyylinsä puolesta Punisher muistuttaa enemmän Max Paynea kuin vaikkapa uusinta Hämähäkkimiestä. Tarina kulkee eteenpäin lyhyiden välivideoiden voimin, välillä päähenkilön Film Noir –henkisen kerronnan avulla. Pelin aikana nähdään myös takautumia pääkallopaitaisen kostajan menneisyydestä.

Vaikka Punisherin tuhoamista on mukava seurata talossa ja puutarhassa, on pelin suola kuitenkin rikollisten kuulustelussa. Työntämällä vihollisen pään hetkeksi sähköankeriden keskelle tai linttaamalla strategisia ruumiinosia teollisuusprässin väliin, saa selville yhtä ja toista kiinnostavaa. Kuten pomminpurkukoodin tai mafiapomon piilopaikan. Erilaisia kuulustelutapoja on yli sata ja pelkästään niiden takia Punisher kannattaa jemmata ylähyllylle lapsilta piiloon. Väkivaltaisuudessaan peli on harvinaisen ilmeetön ja julma – siksi se kai vetoaakin.

Pääsin Punisherin tänään läpi, mutta se ei riittänyt. Hankin pelin innoittamana kaikki tämän ja viimevuoden aikana julkaistut Punisher-sarjakuvat. On taas tekemistä ruokatauolla.