Työnantajani sponsoroi jalomielisesti liput Doom-elokuvan ennakkonäytökseen. Sain huijattua GV:n mukaani todistamaan surkeuden multihuipentumaa. Tätä juttua ei kannata lukea, jos haluaa katsoa elokuvan ja säilyttää jännityksen!
Elokuvan idea oli lainattu suoraan pelistä. Jokin menee hirvittävällä tavalla vikaan Marsin tutkimuslabrassa – siis sen planeetan, ei suklaan – jonka vuoksi paikalle lähetetään kova kommandoryhmä ottamaan asiasta selvää. Elokuvallisesti lähin vertailukohta lienee mainio Aliens.
Elokuvan tekijät ovat nähneet todella paljon vaivaa saadakseen kaikki kliseet mahtumaan mukaan. Heti leffan alussa katsojalle tehdään selväksi, kuka on kommandoryhmän limanuljaska-petturi, kuka pakollinen kovajätkä ja kuka älykkö jne. Mauttomat one-linerit vain vahvistavat roskaisaa tunnelmaa. Juonellisesti Doom on menetetty tapaus jo ensimmäisen vartin jälkeen.
Toimintapuolella on sitten vilkkaampaa, eikä efekteissä ole säästelty. Ikävä kyllä pelistä tuttuja lentäviä päitä ja vaaleanpunaisia mörköjä ei nähdä, vaan räiskyttely lipsuu enemmänkin zombiosaston puolelle. Ja minä kun niin odotin kovasti näkevän Baron of Hellin valkokankaalla… Aseetkin ovat jotain puppua, eikä edes haulikko ole mahtunut mukaan. Mälsää. Onneksi Doomin paras ase, BFG-9000, on saatu mukaan.
Doom-leffan omalaatuisimpana innovaationa voidaan pitää viimeistä kymmenminuuttista, jossa tapahtumat kuvataan pelin tavoin päähenkilön silmien kautta. Siinä oli kunnon indie-meinikiä, joka muistutti tapahtumiltaan erehdyttävän paljon Ollin ja Esan kanssa tehtyä Doom-filmatisointia muutaman vuoden takaa. Ainoastaan tekopartoja ja ketsuppia oli enemmän.
Kaipa Doom on ihan katsottava pätkä, jos sen osaa ottaa vitsinä. Ilahduttavaa oli myös päälle liimatun romanssin puuttuminen, joka on onnistunut pilaamaan monta hyvin alkanutta pätkää. Kuten Matrixin.
Viikon one-liner:
Päähenkilö paiskaa pahan merijalkaväen zombi-kersantin teleporttiin ja heittää kranaatin perään:
“Semper fi THIS!”