Aloitan taas tekemällä tunnustuksen. Tykkään elokuvista. Ja sillä tarkoitan sitä, että huonoja elokuvia ei minusta ole paljonkaan, kaikissa on aina jotain ja erittäin usein sitä huonoa on kuitenkin vähemmän. Hyvin harvoin lähden teatterista napisten, että perkele kun omistani maksoin taas tämänkin. Tosin valikoin teatterileffat kohtuullisen tarkasti, mutta sama on kotisohvalla, en yleensä napise. Kohtalon kirjakin oli niin huono, että se oli jo todella hyvä.
Kotimaiset elokuvat ovat olleet vähän vaikea pala. Niistähän ei ensiksikään saa tykätä, menee loppukin katu-uskottavuus ja voi joutua tappeluun grillijonossa, jos Suomi Filmeistä diggailee. Tarjonta on toinen ongelma, suurin osa on Timo Koivusalon tekemiä tusinahuttumuusikkoleffoja, joissa Martti Suosalo esittää milloin ketäkin musiikkimaestroa, josta sitten väännetään standardipakettiin mahtuva pätkä. Loput ovat “ihan kiva”-perheviihdettä. Tai Levottomia, joista kolmososasta napisin, vaikka soundtrack olikin ihan ok, Kemopetrolia ja Rinneradion Osaka.
Kuutamolla on mielestäni paras kotimainen elokuva evör. Tässä vaiheessa miespuoliset lukijat luultavasti haukottelevat, mutta perustelen silti kantani: kärsin romantikkoudesta. Kaiken pahan lisäksi. Olen yrittänyt lopettaa, mutta paikallinen apteekkini ei myy siirappilaastareita. Kuutamolla on kuitenkin jossain Top 10:ssäni kun vapautetaan aluekoodirajoitus kattamaan niin Holly- kuin Bollywood, vaikka se onkin suomalainen.
Tyttö sinä olet tähti eli TSOT on esikoisohjaaja Dome Karukosken lapsi, johon castatessa mies päätti pysytellä tiukasti tutuissa kangaskasvoissa. Pääosiin valituista Pamela Tola esiintyikin muun muassa maailmaa valloittavassa Paha Maa-leffassa, mutta Samuli Vauramo ei kuulemma ollut esiintynyt aiemmin edes kotivideoissa.
TSOT putoaa sinänsä sinne samaan “ihan kiva” perheviihteeseen, mutta samanlainen “ihana” huttukertomus se ei ole kuin vaikkapa Helmiä ja sikoja. Romantikkoon tietysti vetoaa se, että päähahmot tekevät mitä sydän ja tunteet käskevät sen sijaan, että tekisivät kuten järki ja vanhemmat sanovat. Ihanaisen Tolan esittämä Nelli lukee pääsykokeisiin, mutta ajautuukin kokeilemaan haaveilemaansa uraa R&B-kissana pänttäämisen sijasta. Osa varmasti tunnistaa itsensä, ajatus Lasse Lehtisestä kysymässä “lukitaanko vastaus?” pelottaa, kun kyse on “loppuelämästä”. Lainausmerkit siksi, että kaikkihan vekslaavat koko ajan, ja kouluttavat itsensä uusiksi jos ei enää ole kivaa. Itse ainakin välivuotta vietellessäni pystyin samaistumaan Nellin tilanteeseen hyvin.
Elokuva asettaa vahvan ristiriidan päähahmojen taustojen välille. Nellillä on pitkäaikainen paperilla täydellinen poikakaveri, yo-todistus hyvin arvosanoin, lääkikseen pyrkiminen ja vanhemmat, jotka eivät vastaa kysymykseen “mitä jos mä en onnistu?”. Vauramon Sunella taasen on rikkonaisempi tausta ja hän on naisia pelkäävä räppäri, joka sanoo mitä ajattelee. Tästä elokuvassa on kyse, maailmojen kohtaamisesta, eikä se suinkaan ole ongelmatonta. Molemmat tosin tuntuvat olevan levy-yhtiöitä vastaan, vaikka näkevätkin sen ainoana tapana menestykseen.
Itse yllätyin siitä, miten puistatuksia minussa aiheuttava suomalainen räp-skene oli esitetty fiksusti ja ennen kaikkea niin, ettei se ärsyttänyt ainakaan minua tai leffaseuraani, jotka emme kyseisestä musiikkilajista välitä. Haastatteluissa elokuvan tekijät ovatkin sanoneet, että he pitivät huolen etteivät räppäripiirit naura heille. Siitä en tiedä, mutta ainakaan ei-räppärit eivät yökkäile. Erinomainen saavutus.
Kaiken kaikkiaan elokuva oli mukava, sellainen, josta ainakin minä poistuin hymyillen pitkän aikaa, mikä kuulemma oli ohjaajan tavoite. Ei mitenkään hirveän rosoinen tai ajattelemaan pistävä tapaus, mutta mukavaa menoa, josta huttu ei ainakaan maistunut läpi.
Tosin alan olla vakuuttunut myös siitä, että kaikki missä on Pamela Tola on hyvää, mutta siihen palaan jahka neidon uusia elokuvia ilmestyy ruudulle.
