Categories
Elokuvat ja tv

Tyttö sinä olet Tola

Pamela Tola <3

Aloitan taas tekemällä tunnustuksen. Tykkään elokuvista. Ja sillä tarkoitan sitä, että huonoja elokuvia ei minusta ole paljonkaan, kaikissa on aina jotain ja erittäin usein sitä huonoa on kuitenkin vähemmän. Hyvin harvoin lähden teatterista napisten, että perkele kun omistani maksoin taas tämänkin. Tosin valikoin teatterileffat kohtuullisen tarkasti, mutta sama on kotisohvalla, en yleensä napise. Kohtalon kirjakin oli niin huono, että se oli jo todella hyvä.

Kotimaiset elokuvat ovat olleet vähän vaikea pala. Niistähän ei ensiksikään saa tykätä, menee loppukin katu-uskottavuus ja voi joutua tappeluun grillijonossa, jos Suomi Filmeistä diggailee. Tarjonta on toinen ongelma, suurin osa on Timo Koivusalon tekemiä tusinahuttumuusikkoleffoja, joissa Martti Suosalo esittää milloin ketäkin musiikkimaestroa, josta sitten väännetään standardipakettiin mahtuva pätkä. Loput ovat “ihan kiva”-perheviihdettä. Tai Levottomia, joista kolmososasta napisin, vaikka soundtrack olikin ihan ok, Kemopetrolia ja Rinneradion Osaka.

Kuutamolla on mielestäni paras kotimainen elokuva evör. Tässä vaiheessa miespuoliset lukijat luultavasti haukottelevat, mutta perustelen silti kantani: kärsin romantikkoudesta. Kaiken pahan lisäksi. Olen yrittänyt lopettaa, mutta paikallinen apteekkini ei myy siirappilaastareita. Kuutamolla on kuitenkin jossain Top 10:ssäni kun vapautetaan aluekoodirajoitus kattamaan niin Holly- kuin Bollywood, vaikka se onkin suomalainen.

Tyttö sinä olet tähti eli TSOT on esikoisohjaaja Dome Karukosken lapsi, johon castatessa mies päätti pysytellä tiukasti tutuissa kangaskasvoissa. Pääosiin valituista Pamela Tola esiintyikin muun muassa maailmaa valloittavassa Paha Maa-leffassa, mutta Samuli Vauramo ei kuulemma ollut esiintynyt aiemmin edes kotivideoissa.

TSOT putoaa sinänsä sinne samaan “ihan kiva” perheviihteeseen, mutta samanlainen “ihana” huttukertomus se ei ole kuin vaikkapa Helmiä ja sikoja. Romantikkoon tietysti vetoaa se, että päähahmot tekevät mitä sydän ja tunteet käskevät sen sijaan, että tekisivät kuten järki ja vanhemmat sanovat. Ihanaisen Tolan esittämä Nelli lukee pääsykokeisiin, mutta ajautuukin kokeilemaan haaveilemaansa uraa R&B-kissana pänttäämisen sijasta. Osa varmasti tunnistaa itsensä, ajatus Lasse Lehtisestä kysymässä “lukitaanko vastaus?” pelottaa, kun kyse on “loppuelämästä”. Lainausmerkit siksi, että kaikkihan vekslaavat koko ajan, ja kouluttavat itsensä uusiksi jos ei enää ole kivaa. Itse ainakin välivuotta vietellessäni pystyin samaistumaan Nellin tilanteeseen hyvin.

Elokuva asettaa vahvan ristiriidan päähahmojen taustojen välille. Nellillä on pitkäaikainen paperilla täydellinen poikakaveri, yo-todistus hyvin arvosanoin, lääkikseen pyrkiminen ja vanhemmat, jotka eivät vastaa kysymykseen “mitä jos mä en onnistu?”. Vauramon Sunella taasen on rikkonaisempi tausta ja hän on naisia pelkäävä räppäri, joka sanoo mitä ajattelee. Tästä elokuvassa on kyse, maailmojen kohtaamisesta, eikä se suinkaan ole ongelmatonta. Molemmat tosin tuntuvat olevan levy-yhtiöitä vastaan, vaikka näkevätkin sen ainoana tapana menestykseen.

Itse yllätyin siitä, miten puistatuksia minussa aiheuttava suomalainen räp-skene oli esitetty fiksusti ja ennen kaikkea niin, ettei se ärsyttänyt ainakaan minua tai leffaseuraani, jotka emme kyseisestä musiikkilajista välitä. Haastatteluissa elokuvan tekijät ovatkin sanoneet, että he pitivät huolen etteivät räppäripiirit naura heille. Siitä en tiedä, mutta ainakaan ei-räppärit eivät yökkäile. Erinomainen saavutus.

Kaiken kaikkiaan elokuva oli mukava, sellainen, josta ainakin minä poistuin hymyillen pitkän aikaa, mikä kuulemma oli ohjaajan tavoite. Ei mitenkään hirveän rosoinen tai ajattelemaan pistävä tapaus, mutta mukavaa menoa, josta huttu ei ainakaan maistunut läpi.

Tosin alan olla vakuuttunut myös siitä, että kaikki missä on Pamela Tola on hyvää, mutta siihen palaan jahka neidon uusia elokuvia ilmestyy ruudulle.

Categories
Henk.koht.

Onni oikein, netti nurin

Saunalahdella majakka pimeänä

Sain viimein vastauksen kesällä lähettämääni tukipyyntöön, jossa kyselin apua pätkivään nettiyhteyteeni.

Hei,

Pahoittelen vastauksen viivästymistä. Mikäli ongelmanne on edelleen ajankohtaista, niin ottaka ystävällisesti yhteyttä vikailmoituksiin 09-4243 0730

-Saunalahti Group Oyj

Kiitti letuista. Asiantuntemus paistaa läpi jo pelkästään tuosta tekstistä. Tekisi mieli lähettää jotain nasevaa takaisin, mutta pelkään että katkaisevat nettiyhteyteni vielä lopullises

Categories
Pelit

Taito Legends palauttaa menneet henkiin

Taito Legends

Pelihimolta ei voi välttyä. Pistin tilaukseen Taito Legendsin, kun sai taas halvalla. Sulo Vilén olisi minusta ylpeä.

Paketti pitää nimensä mukaisesti sisällään legendaarisen Taito-pelitalon vanhoja hittipelejä. Siis samoja, joita pelasin lapsena pelihallissa. Omistin suurimman osan niistä aikanaan myös Commodore 64:lle, mutta lahjoitin koneen peleineen pois vuosia sitten. Vahinko piti ottaa takaisin.

Taito Legendsissä on 25 klassikkoa, joista ainakin Bubble Bobble ja New Zealand Story tuli muinoin pelattua lähes puhki. Sinänsä ihme, koska silloin pelkästään pelien lataustauot olivat yli kymmenen minuutin mittaisia. Myös Operation Wolf ja Rainbow Islands ovat jääneet hyvin mieleen. Etenkin ensin mainitun kolikkopeliversio, johon oli pultattu kiinni aidonnäköinen Jatimatic-konepistooli. Se vieläpä tärähteli aidon tuntuisesti samalla kun ampui.

Rainbow Islandsiinkiin liittyy hauska tarina. Muistan joskus esitelleeni peliä tädin miehelle, joka tykästyi taustamusiikkina soivaan Sateenkaaren tuolla puolen –kappaleeseen (Somewhere Over the Rainbow). Vähän myöhemmin sitten eräissä juhlissa ollessamme bändi alkoi soittaa samaa kappaletta. Tädin mies muuttui yllättäen tosi oudon näköiseksi ja kysyi varovasti: “Millainen orkesteri tämä oikein on? Tyypithän soittavat jotain videopelimusiikkia.”

Voi olla että Taito Legends rahastaa vaan nostalgia-arvoilla, mutta ei se mitään. Muistoja on kiva välillä verestää. Pelkästään tuttujen pelinimien bongaaminen tuo mieleen niin paljon mukavia fiiliksiä, ettei 15 euron menetys tunnu missään. Mitäköhän mahtaa kuulua sille naapurin Artturillekin, jonka kanssa istuimme pikkupoikina aina nenät kiinni monitorissa..?

Categories
Henk.koht.

Nollatoleranssi nollarahoituksella

Nopeusrajoitukset ok.

Myönnän. Liikenne on minun heikko kohtani. Pienenä olin autohullu, mutta se jäi puoleksitoista vuosikymmeneksi, kunnes sain ajokortin. Nyt olen vähän ottanut kadotettua “miehisyyttä” ja “amistelua” takaisin, mutta samalla myös ajattelen liikennettä kokonaisuutena, kuten autokouluissa niin mielellään ensimmäisellä tunnilla korostetaan. Kysehän on liikenneympäristöstä, liikkujista, välineistä ja tarkoituksista. En kuitenkaan aio ruveta selittämään autoista sinänsä, sillä automerkit ovat kuin rypälelajikkeet: toiset ovat hyviä toisiin tilanteisiin, mutta huonoistakin löytyy helmensä. Omaan toki koko joukon mielimalleja ja yhden todellisen lempimerkin, ei siitä sen enempää.

Ajan myös työstäni johtuen paljon. Niinpä maanantainen talvikelin saapuminen ja talvinopeusrajoitusten tuleminen aiheutti lisätyötä ja niukkaa ajoitusta, kun tutut välit eivät sujuneet niin nopeasti kuin aiemmin. Sinänsä talvinopeusrajoitukset ovat paikallaan, koska ne osittain kompensoivat kelin aiheuttamaa jarrutusmatkojen pidentymistä ja muutenkin muistuttavat, että nyt luistellaan.

Sääliksi vain käy Tiehallintoa. Liikenne- ja viestintäministeriön periaatepäätöksen mukaan Suomen liikennekuolemien taso tulisi vuoteen 2010 mennessä olla alle 250 per vuosi. Viime vuonna tieliikenteessä kuoli 323 henkilöä, tänä vuonna ollaan tähän mennessä 10 henkeä viime vuoden samaa ajankohtaa köyhempiä. Rahaahan tähän jaloon tarkoitukseen ei tosin anneta, ja Tiehallinto joutuikin viime keväänä jättämään osalla tieosuuksista talvirajoitukset voimaan, kun teiden kunto ja taso ei enää vastannut vanhoja kesänopeuksia.

Autoiluhan on sikakallista Suomessa. Autoa ostaessa lasketaan veroa veron päälle, polttoaineen hinnasta (joka on tähtitieteellinen vieläkin) 74% on veroa, katsastaminen, ajoneuvovero ja pakollinen liikennevakuutus vielä päälle. Liikenteestä kerätyistä verotuloista kuitenkin vain 15% palautuu liikenteeseen. Mihin se kaikki muu menee? Siitä on jokaisella veronmaksajalla varmasti oma näkemyksensä.

Minusta vain on hieman nurinkurista, että tieverkoston kuntoa ei suostuta pitämään yllä, mutta kasvavien liikennemäärien alla kuolemaan johtavien onnettomuuksien määrän pitäisi vähentyä. Aikanaan kyllä, kun Euro-NCAP -voittajat saadaan jokaisen pihaan, mutta sitä ei korkean hankintaveron maassa tapahdu hetkeen. Ratkaisuksi pystytetään turvallisuuden nimissä mutta rahastuksen puolesta valokuvausautomaatteja, joilla voit demonstroida ostajaehdokkaalle, että ihan varmasti kulki 200km/h.

Tosin on vikaa meissä autoilijoissakin. Talvi on käsittääkseni usempanakin vuonna tullut suurinpiirtein syksyn jälkeen mutta kas: “Liukas keli yllätti autoilijat”. Ilmeisesti miesmuistin pituus on 11 kuukautta, eikä kukaan koskaan katso keliä kävellessään autolleen.

Categories
Henk.koht.

Punisher-kuume vei miehen

Uudet sarjikset ovat parempia kuin ne vanhat.

Hyvältä vaikuttavat nämä Punisher-sarjakuvat. Etenkin uudet. Piirrosjälki on parempaa kuin vanhoissa Tuomareissa, joita on julkaistu suomeksikin.

Uusissa lehdissä Punisherilla ei ole typerää trikoota ja valkoisia hanskoja, vaan trenssi ja sänkiparta. Realistinen tunnelma on selvästi satuilua kiinnostavampaa. Jopa tarinoiden aiheet ovat todellisesta elämästä: on IRA:n perään haikailevia pommi-fanaatikkoja, Osamaa metsästäviä CIA-agentteja ja naiskauppaa pyörittäviä venäläisiä.

Perheensä terrori-iskussa menettänyt Punisher, oikealta nimeltään Frank Castle, on parhaimmillaan hyvin sympaattinen hahmo. Hän on kuin moderni supersankari, joka voisi oikeasti olla olemassa. Yliluonnollisten kykyjen sijaan hän kostaa rikollisille oikeilla aseilla, eikä armahda syyllisiä. Näinä järkeilyn ja ymmärtämisen aikoina Punisherin suoraviivaisuus on kaikessa kauheudessaan lumoavaa.

Punisher-sarjakuvien taustalla on kuitenkin tieto siitä, että päähenkilö käy kamppailua tuulimyllyjä vastaan. Silti tai juuri siksi väkivaltaisten kuvien kautta kerrotut tarinat pitävät tiivisti otteessaan. Oikeuden haluaa voittavan, vaikka Punisherin keinot ovatkin väärät.

Eilen luin lehtiä aamuviiteen. Vielä olisi iso nippu kahlattavana.

Onneksi.

Categories
Pelit

Yliraakaa tuomaripeliä

Punisher on melkoisen rankka tyyppi.

Konsolifinin Leo suositteli hankkimaan Punisher-pelin Xboxille. Aluksi epäilytti. Ensinnäkin Punisher perustuu samannimiseen sarjakuvaan, ja minä olin lukenut sarjakuvia tosissani viimeksi yläasteella. Toisekseen lisenssipelit ovat usein huonoja. Mutta kun peli irtosi halvalla Playsta, päätin ottaa riskin.

Olen nyt useana iltana töiden jälkeen räiskinyt menemään Frank Castlen, Punisherin, roolissa. Tunnelmaltaan peli on hyvä alusta loppuun. Riski siis kannatti. Toisin kuin pelkäsin, Punisherissa ei nähdä yliluonnollisia trikoopellejä ja vaan fysiikan lakeja noudattavaa toimintaa. Pari ikävää poikkeusta vahvistavat säännön, mutta yleisvaikutelma on vahvasti plussan puolella.

Tyylinsä puolesta Punisher muistuttaa enemmän Max Paynea kuin vaikkapa uusinta Hämähäkkimiestä. Tarina kulkee eteenpäin lyhyiden välivideoiden voimin, välillä päähenkilön Film Noir –henkisen kerronnan avulla. Pelin aikana nähdään myös takautumia pääkallopaitaisen kostajan menneisyydestä.

Vaikka Punisherin tuhoamista on mukava seurata talossa ja puutarhassa, on pelin suola kuitenkin rikollisten kuulustelussa. Työntämällä vihollisen pään hetkeksi sähköankeriden keskelle tai linttaamalla strategisia ruumiinosia teollisuusprässin väliin, saa selville yhtä ja toista kiinnostavaa. Kuten pomminpurkukoodin tai mafiapomon piilopaikan. Erilaisia kuulustelutapoja on yli sata ja pelkästään niiden takia Punisher kannattaa jemmata ylähyllylle lapsilta piiloon. Väkivaltaisuudessaan peli on harvinaisen ilmeetön ja julma – siksi se kai vetoaakin.

Pääsin Punisherin tänään läpi, mutta se ei riittänyt. Hankin pelin innoittamana kaikki tämän ja viimevuoden aikana julkaistut Punisher-sarjakuvat. On taas tekemistä ruokatauolla.

Categories
Elokuvat ja tv Pelit

Väkivallan historiaa ja pelaamisen tulevaisuutta

Väkivallan parituntinen historia

Kamalasta Doom-leffasta toipuminen tapahtui nopeasti. Microsoft tarjosi lääkkeeksi kutsuvierasliput History of Violencen ennakkonäytökseen. Siellä tarjottiin limua ja popcorneja. Viimeksi mainittuja en ole syönyt tällä vuosituhannella kuin kerran.

Elokuva oli loistava. Siinä oli samanlaista hällä-väliä –tylyttelyä kuin Mel Gibsonin aliarvostetussa Paybackissa. Välillä rikkonainen juoni vähän häiritsi, mutta kokonaisuutena elokuva oli mainiota viihdettä. Jopa pääosassa patsasteleva Aragorn Mortensen yllätti positiivisesti. Mikäli korostettu väkivalta ei inhota, on History of Violence ihan katsomisen arvoinen pätkä. Me pidimme.

Xbox 360 – toinen kerta

Leffaillan viralliset jatkot järjestettiin Joanna Darkin* asunnolla, Kampissa. Itse olin tutustumassa paikkaan jo lauantaina, jolloin neiti Dark oli epäkohteliaasti poistunut paikalta ja jättänyt asunnolleen vain täyden jääkaapin ja neljä Xbox 360 –pelikonsolia. Sama meno jatkui nytkin. Neiti Dark ei ollut taaskaan paikalla, joten jouduin tyytymään ilmaiseen juotavaan ja joulukuussa julkaistavan huippupelilaitteen ennakkotestailuun.

Joannan makuuhuoneviihdyke

Rehellisesti sanottuna Xbox 360:n nykyinen pelitarjonta ei pudottanut silmiä päästä. Pelit eivät olleet huonoja, mutta uuden konsolisukupolven hehkuttelua lukiessani odotukset olivat nousseet kohtuuttoman korkeiksi. Bugejakin löytyi paljon ja testattavat pelit olivat selvästi keskeneräisiä. Esimerkiksi Perfect Dark Zeron tekstuurit kaipasivat kipeästi viimeistelyä. Project Gotham Racing 3:ssa radat loppuivat kesken kilpailun ja autot jäivät sudittelemaan näkymätöntä seinää vasten.

Eittämättä mielenkiintoisin tuttavuus oli Rare-pelitalon Kameo, jota pelailin suurella innolla. Kyseessä on jonkinlainen seikkailun ja pulmanratkonnan yhdistelmä, joka vieläpä näyttää hyvältä. Pelaaminen onnistui myös kaverin kanssa, jolloin etenkin toimintakohtauksissa oli kunnolla meininkiä. Ihan helpoimmasta päästä peli ei ole, sillä itse pyörin pahimmillani yli vartin yrittäessäni keksiä mihin seuraavaksi pitäisi mennä.

Jäin myös aprikoimaan, millaiselta pelikuva mahtaa näyttää tavalliselta tv-ruudulta. Joannan kämpässä kun oli vain HDTV-kuvalla varustettuja taulutelkkareita. Isän lahjoittama vanha Sony ei välttämättä pyöritä uutuusboxin tuotantoa aivan yhtä sulavasti.

(* pelirajoitteisille tiedoksi: Joanna Dark on Perfect Dark -pelin naispuolinen päähenkilö ja täysin fiktiivinen hahmo. Selvitys on paikallaan, sillä huhujen mukaan ainakin Livegamersin Killi joutui jo vaikeuksiin kerrottuaan tyttöystävälleen hurjista kemuista “jonkun Joannan” luona)

Categories
Elokuvat ja tv

Tsompi päässä

Semper fi this

Työnantajani sponsoroi jalomielisesti liput Doom-elokuvan ennakkonäytökseen. Sain huijattua GV:n mukaani todistamaan surkeuden multihuipentumaa. Tätä juttua ei kannata lukea, jos haluaa katsoa elokuvan ja säilyttää jännityksen!

Elokuvan idea oli lainattu suoraan pelistä. Jokin menee hirvittävällä tavalla vikaan Marsin tutkimuslabrassa – siis sen planeetan, ei suklaan – jonka vuoksi paikalle lähetetään kova kommandoryhmä ottamaan asiasta selvää. Elokuvallisesti lähin vertailukohta lienee mainio Aliens.

Elokuvan tekijät ovat nähneet todella paljon vaivaa saadakseen kaikki kliseet mahtumaan mukaan. Heti leffan alussa katsojalle tehdään selväksi, kuka on kommandoryhmän limanuljaska-petturi, kuka pakollinen kovajätkä ja kuka älykkö jne. Mauttomat one-linerit vain vahvistavat roskaisaa tunnelmaa. Juonellisesti Doom on menetetty tapaus jo ensimmäisen vartin jälkeen.

Toimintapuolella on sitten vilkkaampaa, eikä efekteissä ole säästelty. Ikävä kyllä pelistä tuttuja lentäviä päitä ja vaaleanpunaisia mörköjä ei nähdä, vaan räiskyttely lipsuu enemmänkin zombiosaston puolelle. Ja minä kun niin odotin kovasti näkevän Baron of Hellin valkokankaalla… Aseetkin ovat jotain puppua, eikä edes haulikko ole mahtunut mukaan. Mälsää. Onneksi Doomin paras ase, BFG-9000, on saatu mukaan.

Doom-leffan omalaatuisimpana innovaationa voidaan pitää viimeistä kymmenminuuttista, jossa tapahtumat kuvataan pelin tavoin päähenkilön silmien kautta. Siinä oli kunnon indie-meinikiä, joka muistutti tapahtumiltaan erehdyttävän paljon Ollin ja Esan kanssa tehtyä Doom-filmatisointia muutaman vuoden takaa. Ainoastaan tekopartoja ja ketsuppia oli enemmän.

Kaipa Doom on ihan katsottava pätkä, jos sen osaa ottaa vitsinä. Ilahduttavaa oli myös päälle liimatun romanssin puuttuminen, joka on onnistunut pilaamaan monta hyvin alkanutta pätkää. Kuten Matrixin.

Viikon one-liner:

Päähenkilö paiskaa pahan merijalkaväen zombi-kersantin teleporttiin ja heittää kranaatin perään:

“Semper fi THIS!”

Categories
Elokuvat ja tv

The bitch is dead

James Bond #6: Daniel Craig

James Bond -elokuvien suurena ystävänä olen tässä seurannut jo yli vuoden päivät mediassa myllännyttä huhu- ja spekulointitulvaa nelinkertaisen 007-näyttelijä Pierce Brosnanin seuraajasta. Uuden miehen palkkaaminen on herättänyt minussa monia ristiriitaisia tunteita, sillä itse tutustuin sarjaan Brosnanin vuoden 1995 debyyttileffalla 007 ja Kultainen Silmä, mikä samalla on tehnyt irkkuherrasta henkilökohtaisen suosikkini sulavasanaisen sekä vodkamartineja litkittävän agentin rooliin.

Brosnanin seitsemänvuotinen kausi Bondina tuotti hedelmää neljän elokuvan verran, joskin enemmistö on kärsinyt kehnohkoista käsikirjoituksista ja ylitseampuvista toimintakohtauksista. Jossakin on menty pahasti metsään, kun 007 pakenee metallisen lautan ja laskuvarjon varassa tietokoneella luotua hyökkyaaltoa ála Kuolema saa odottaa. Siinä missä Kultainen Silmä palautti astetta flemingmäisemmän otteen Timothy Daltonin tähdittämän kasarihenkisen 007 ja lupa tappaa -rymistelyn jälkeen, lupaava suunta kääntyi jo heti seuraavan elokuvan kohdalla. Huominen ei koskaan kuole -elokuvan konna – katsojalukujen takia sotaa lietsova mediamoguli – on osoitus siitä, että kylmän sodan loppumisen myötä uusien uhkakuvien luominen tuntuu olevan nykyisille Bond-käsikirjoittajille lähes ylitsepääsemätön haaste.

Haaste, jota Bondin luojan, Ian Flemingin, ei tarvinnut kirjailijan urallaan eikä elinaikanaan itse miettiä tai saati sitten ratkaista.

Järjestyksessä 21. virallinen 007-elokuva pohjautuu nimensä mukaisesti Flemingin ensimmäiseen Bond-teokseen Casino Royale. Ironisesti Pierce Brosnaninkin toivoma ja ajama suunnanmuutos realistisempaan sekä hahmopohjaisempaan käsikirjoitukseen jää mieheltä itseltään kokematta, sillä johtoportaan isokenkäiset pamput päättivät aloittaa uudistukset puhtaalta pöydältä – uudella Bondilla. Jopa Flemingin Bondiksi kutsutun tumman Brosnanin jälkeen onkin vain pudisteltava päätään, kun rooliin on virallisesti nimetty vaalea ja gangsterimainen Daniel Craig. Pestiin kun olisi ollut tarjolla roolista yhä kiinnostuneen Brosnanin lisäksi muun muassa Oscar-ehdokas Clive Owen, jonka kieltäytymisen taustalla on tietolähteiden mukaan jotakin vaatimattoman palkkapussin tapaista.

Tuoreimpien pätkien menestys pohjautui pitkälti Brosnanin karismaan, joka pelasti ainakin omalla kohdallani useimmat aukot tarinankerronnassa. Vaikka Casino Royale on romaanina mielenkiintoinen, olen hieman varautunut valkokangassovituksen laadun suhteen. Itse kirja ei täytä pituudessa elokuvan vaatimia mittoja ja kylmän sodan aikaiset teemat on väkisinkin karsittava pois nykypäivän suvaitsevia elokuvamarkkinoita silmällä pitäen. Myös Bondin valkokankaan tupakkalakkoa aiotaan jatkaa, vaikka Flemingin kuvausten mukaan miehen luonteenpiirteisiin lukeutuu vaatimattoman 70 savukkeen päivätahti; mieluummin väkivaltaa kuin tupakointia lasten nähtäväksi, niinpä niin.

Mikäli käsikirjoittajaduo Neal Purvis ja Robert Wade onnistuu tärvelemään Casino Royalen tarinan Kuolema saa odottaa -loppusekoilun tavoin, ei tuore epä-Bondimainen Bond välttämättä vähennä elokuvan ympärillä pyörivää skeptisyyttäni. Täytyy vain toivoa, että maalailen piruja seinille aivan turhan päiten.

Categories
Musiikki

Ihan ihana elämä

Emiliana Torrini

Sojorgen! Tutkimusmatkani pohjoismaisen pallotuolimusiikin parissa jatkuu. Tänään otin käsittelyyn islantilais-italialaisen Emiliana Torrinin – valitettavasti vain levyn muodossa.

Emiliana Torrinin ääni on ihana. Siinä on samanlaista fiilistä kuin Björkissä, mutta paljon koskettavampaan kuoreen pakattuna. Melodiat ovat poikkeuksetta hidastempoista maalailua kevyillä electronica-kikkailuilla höystettynä. Minä pidän siitä niin, että riipaisee.

Oikeita akustisia soittimiakin on käytetty useammassa kappaleessa, vieläpä hyvin. Kitaranäppäilyistä tulee mieleen eräs takavuosien taiteilijakaksikko, joista toinen oli oikea artisti ja toinen pelkkä Art – siis Simon & Garfunkel. Voisin helposti kuvitella heidän äänensä kitarasäestyksen rinnalle. Eilen minulle kerrottiin, että Emiliana Torrini on laulanut The Sound of Silence –kappaleen poikien kunniaksi. Se olisi mukava kuulla.

Törmäsin Torriniin sattumalta. Hän esiintyi Thievey Corporationin kanssa. Oikeastaan juuri The Richest Man In Babylon –albumin herkistelevä Heaven’s Gonna Burn Your Eyes pakotti tekemään etsiväntyötä Punavuoren levykaupoissa. Kesti aika kauan, mutta lopulta oikea nainen löytyi. On kuulemma esiintynyt Sormusten Herra –leffassakin, sanoi myyjä. Oli mennyt ohi minulta.

Sekä vuonna 2000 julkaistun Love in the Time of Sciencen että tänä vuonna kauppoihin tulleen Fisherman’s Womanin intiimit lumoavat biitit ovat tällä viikolla kaikuneet niin ahkerasti isältä saaduista kaiuttimista, että olen alkanut vakavasti harkita islantilaisen tyttöystävän hankkimista. Harmillisesti niitä ei taida niin helposti löytää. Ei edes Punavuoresta. Ehkäpä kanitan tietokoneeni ja lennän Reykjavikiin.

It might have been a while
Since you could trust
That someone really cares

When people like us
Meant to go ’round in pairs