Vieläkö Jeesus on chic, vai joko vanhan liiton idoli on passé? The Passion of the Christ –elokuva kertoo maailman kuuluisimmasta kuolemasta, tekijämiehenä elokuvissaan ennenkin kuolemaa viljalti kuvannut Hollywood-ikoni Mel Gibson.
Kevään kohutuin elokuva lienee Jeesuksen viimeisestä päivästä kertova The Passion of the Christ, joka on herättänyt ennakkokohua huhutulla väkivaltaisuudellaan ja juutalaisvastaisuudellaan. Koska arvostan Jeesusta ja hänen opetustaan suuresti, oli tietenkin käytävä katsomassa, minkälainen kuva Jeesuksesta on Mel Gibsonilla, joka tunnetaan lähinnä Hollywoodin valtavirrassa uivista toimintaelokuvista.
Ennakkoon elokuva on saanut julkisuutta väitetyllä väkivaltaisuudellaan ja juutalaisvastaisuudellaan, joten käsittelen niitä ensin. Molemmat seikat voidaan jollain tasolla johtaa ohjaaja Gibsonin henkilöhistoriasta. Toimintaelokuvan liemessä väkivalta on olennainen aromi, ja väkivaltaelokuvissa marinoitu Gibson tietää, mitä ja miten väkivallalla voidaan ilmaista elokuvissa. Juutalaisvastaisuutta voi ennakoida sillä, että Gibson kuuluu katolisia oppeja noudattavaan lahkoon, joka ei hyväksy paavin II maailmansodan jälkeen tekemää päätöstä olla syyttämättä juutalaisia Jeesuksen kuolemasta.
Jeesuksen kuolema oli väkivaltainen, ja sellaisena se kuvataan elokuvassakin. Pum-kuolit –estetiikka on jätetty Hollywoodiin, ja lyöminen sattuu oikeasti. Jeesuksen palaset lentelevät ja luu näkyy lihan seasta ruoskittaessa, ja ristille asti päästyään päähenkilö näyttää köntiltä jauhelihaa. Väkivallan kuvaaminen ei ole silti realistista, ja vähän aikaa piti raapia päätä, ennen kuin keksin, mitä Gibson tavoittelee splatterillaan. Veri on katolisessa symboliikassa keskeisessä roolissa. Jeesus lunastaa maailman synnit verellään. Katolisuudessa krusifiksi on tärkeä symboli, ja niissä Jeesuksen kärsimyksiä kuvataan usein havainnollisesti punaisella. Gibson on katolisena tottunut hahmottamaan Jeesuksen ennen kaikkea ristillä riippuvana kaikenkärsijänä, ja tuo saman puolen esille elokuvaansakin.
Nyky-yhteiskunnassa kuolema ja kärsimys ovat tabuja, joita pyritään peittelemään ja salailemaan. Ennen aikaan tavat olivat erilaiset, eikä yksilön oikeuksista pidetty niin tarkkaa lukua. Ristiinnaulitseminen on kammottava tapa kuolla, ja sitä on mielestäni parempi kuvata syvänpunaisella kuin vaaleanpunaisella. Verellä läträäminen muistuttaa katsojia konkreettisesti kiduttamisen syvimmästä olemuksesta, toisen ihmisyyden unohtamisesta.
Syyllisyyttä
Juutalaisvastaisuudella on helppoa polttaa näppinsä, joten todetaan heti aluksi, että juutalaiset olivat vastuussa Jeesuksen kuolemasta. Ensisijaisena syynä ei tosin ollut heidän uskontonsa vaan yhteiskunnallinen asema. Juutalainen yhteiskunta oli vakautunut tietyille kiskoille, ja poliittisille johtajille uudet aatteet olivat ja ovat aina potentiaalinen uhka. Jeesusta vainottiin, koska hän kyseenalaisti vanhan vallan auktoriteetin. Samalla tavalla on kohdeltu edelläkävijöitä maailman sivu, ja tullaan aina kohtelemaankin. Sokrates, Galilei, Voltaire, Gandhi ja Solzhenitsyn ovat niin ikään olleet herrojen hampaissa kieltäydyttyään olemasta ajattelematta, noin muutaman merkkihenkilön mainitakseni.
Juutalaisvastaisuutta voi haistella siinä, että Gibson häivyttää taka-alalle sen, että koko yhteiskunta oli juutalainen. Juutalaisina esiintyy seremoniallisiin asuihin pukeutunut papisto vastakohtana kansalle, jonka vaatteet ovat arkisia ihokkaita ja kaapuja. Aktiivisia toimijoita ovat ainoastaan papit, kansa käyttäytyy kuin pässi narussa, jota johtajat (milloin Jeesus, milloin papisto) taluttavat kuka minnekin. Tämä korostaa papiston uskonnollista roolia sen yhteiskunnallisen roolin kustannuksella. Jos Jeesuksen puhe vakuutti kansan, papisto tuskin olisi saanut sen päätä käännettyä pelkällä uskonnollisella auktoriteetilla, vaan sen oli toimittavana yhteiskunnallisena auktoriteettina.
Mukana elokuvassa on myös vähäeleisen tyylikäs Saatana, joka hiiviskelee Jeesuksen ympärillä synkimpinä hetkinä. Juutalaisjohtajien ryhmän seasta Saatana nostaa päänsä säännöllisin väliajoin. Gibson vihjailee juutalaisten syyllisyydellä Jumalanmurhaan, mutta elokuva ei tunnu kiihotukselta.
Jeesusta kiduttavat roomalaiset sotilaat tuntuvat paljon vastenmielisemmiltä kuin juutalaiset. Sotilaat tuntuvat nauttivan suuresti työstään, avuttoman Jeesuksen pieksämisestä.
Elokuvan alussa on sitaatti Jesajan kirjasta, jossa muistutetaan Messiaan kärsivän ja kuolevan meidän syntiemme tähden. Gibson tietää, ettei kukaan ole viaton, ja asettaa itse ensimmäisen naulan ristiinnaulittavan Jeesuksen kädelle.
Tulkintaa
Jeesuksen elämästä ja toiminnasta ei varsinaisesti tiedetä muuta kuin se mitä evankeliumeissa kerrotaan, muu kirjallisuus pohjautuu niihin. Evankeliumit ovat tyyliltään tapahtumia kuvailevia, henkilöiden toiminnan motiivit kuvataan ylimalkaisesti. (”Saatana meni Juudaaseen”, ”Pilatus teki kansalle mieliksi”) Tilanne jättää taiteilijalle paljon pelivaraa, sillä Jeesuksen opista ja elämästä voi korostaa makunsa mukaan mitä puolta haluaa ajautumatta vakaviin ristiriitoihin tosiseikkojen kanssa.
Gibsonin Jeesus-tulkinnassa on luonnollisesti katolisia elementtejä, jotka eroavat suomalaisten luterilaisen Jeesus-kuvan painotuksista. Edellä mainitun krusifiksi-symboliikan lisäksi Neitsyt Maria, Jeesuksen äiti on vahvasti läsnä koko ajan; evankeliumien ulkopuolelta on lainattu mukaan
katolinen legenda Pyhä Veronika; Jeesuksen opetuksista kuullaan viimeisenä tietysti kehotus rakastaa kaikkia, mutta juuri ennen sitä korostetaan, ettei kukaan pelastu kuin Jeesuksen kautta (Extra ecclesiam nulla salus on lähtöisin tästä) ja elokuvan lopussa on katolisessa taiteessa usein esillä oleva ristiltälaskemiskuvaelma. Rohkeana ratkaisuna elokuvassa ei puhuta englantia vaan arameaa ja latinaa. Kaikkea puhetta ei ole käännetty, joten käytännön latinantaito saa hyvää harjoitusta kun ruoskaniskuja lasketaan taustalla. Katolisuuden vaikusta taitaa latinakin olla, sillä minulla on mielikuva, että Rooman valtakunnan itäosissa olisi hallinnon kielenä ollut kreikka eikä latina (joka on katolisuuden pyhä kieli), mutta varmaksi en uskalla asiaa vannoa. Elokuvaa ei kuitenkaan voi luonnehtia erityisen katoliseksi, vaan se on ennen kaikkea evankeliumien hengelle uskollinen kuvaus.
Taiteellisesti korkeatasoisia kohtauksia elokuvassa on paljon. Juudaksen riivaajat ovat melkein yhtä ahdistavia kuin Hohdon kaksostytöt; Jeesuksen opetukset on ujutettu takautumina luomaan kontrastia sopiviin kohtiin; evankeliumien kuvaamat tapahtumat vilahtelevat taustalla ilman, että kaikkea alleviivataan. Eri paikoissa on erilainen tunnelma: Herodeksen dekadentissa hovissa Jeesukselta odotetaan taikatemppuja, Jeesusta ruoskivien roomalaissotilaiden silmissä kiiluu verenhimo ja eräässä takautumassa Jeesus nauraa ja kujeilee äitinsä kanssa (tästä plussaa, jostain syystä evankeliumeissa ei kerrota Jeesuksen nauraneen kertaakaan).
Suosittelen Passion of Christiä niille, jotka haluavat elokuvilta jotain mietittävää. Popcorn ei varmaankaan maistu tämän leffan aikana, ja ikäraja on korkea ihan syystä. Tämä on taidetta, ei viihdettä. Varoituksen sanana mainittakoon, että osa elokuvan teemoista ja kohtauksista voi mennä ohi, jos ei tunne Jeesuksen viimeisten hetkien historiaa. Gibson jää näpräilemään evankeliumeissa sivulauseessa mainittujen tapahtumien kanssa useammankin kerran pitkäksi ajaksi.
Jälkikirjoitus
Mitä Passion of the Christ opettaa Jeesuksesta? Jos joku ei ole koskaan kuullut kristinuskon perustajasta, millainen kuva hänestä muodostuu elokuvan perusteella?
Gibson kuvaa pääasiassa Jeesuksen kärsimyshistoriaa. Jeesuksen opetuksiin viitataan, mutta niistä ei muodostu kokonaiskuvaa. Pääosaan nousee Jeesuksen hyvyyden sijasta Jeesuksen vainoajien pahuus. Elokuvan pohjalta ei voi päätellä, miksi kristittyjä on nykyään 2 miljardia, tai edes mitä kristinusko opettaa Jumalasta. Se kertoo miehestä, joka tiesi, että rakkaus voittaa maailman.