Wii System Transfer Tool (RTFM Edition)

Jos olet aikeissa siirtää vanhan Wiin tiedot upouuteen Wii U –konsoliin, unohda laitteen mukana tullut pikaopas. Katso sen sijaan tämä video:

Ilman videota homma menee suunnilleen näin:

  • Lataa Wiille System Transfer –ohjelma ja ihmettele, miksei se ala kopioida tietoja muistikortille.
  • Yritä epätoivoisesti etsiä vastaavaa siirto-ohjelma Wii U:n omasta eStore-latauspalvelusta.
  • Tavaa pikaopasta uudestaan ja uudestaan
  • Googlaa
  • Lyö kämmenellä otsaan tajutessasi, että Wii U pitää käynnistää Wii-tilaan ja sitten siellä ladata Wii System Transfer Tool.
  • Paitsi että mitä ihmettä, Wii-tilassa Wii U ei pääse nettiin!?!
  • …mikä johtuu siitä, että reitittimen salaus on mallia WPA2, jota oikea Wii tukee, mutta Wii U:n Wii-yhteensopivuustila ei.
  • Konffaa reititin, vaihda salasanat ja kuuntele perheen valitusta, kun nettiyhteys on hetkellisesti pois päältä.
  • Jo onnistuu työkalun lataus Wii U:lle! Alusta muistikortti Wii U:ssa, siirrä se Wiille, siirrä sitten takaisin Wii U:lle ja odota kun maailman hitain ohjelma siirtää maailman vähiten tietoa ennätyspitkässä ajassa vanhasta järjestelmästä uuteen.
  • Ihmettele mihin päivä elämästäsi kului.

Kannattaako Netflixistä maksaa?

Otin Netflixin käyttöön heti kun se lanseerattiin Suomessa. Tutustumistarjouksena palvelua sai kokeilla lokakuusta tammikuun kolmanteen päivään saakka täysin ilmaiseksi. Minä jatkoin vielä pidempäänkin. Tässä vähän Netflix-kokemuksia:

Avasin Netflix-tilin tietokoneen kautta. Vaikka kyseessä oli ilmainen kokeilujakso, piti palveluun naputella luottokortin numero. Piikki on siis auki. Ja pysyy, kunnes sen erikseen käy peruuttamassa. Mutta murehditaan sitä myöhemmin…

Käyttöönoton yhteydessä ohjelma pyytää kertomaan omasta elokuvamausta. Kolahtaako kauhu vai kelpaisiko komedia paremmin? Entä mitä leffoja olet nähnyt ja mitä mieltä olet niistä? Ja jos kerran tykkäät toiminnasta, niin montako tähteä antaisit Takenille?

Netflix tallentaa vastaukset omaan tietokantaansa ja alkaa sen jälkeen ehdottaa katseltavaa. Ehdotukset ovat tarpeellisia, sillä Netflixin valikoimaa ei ole jäsennelty tiukkoihin kategorioihin, vaan vapaamuotoisiin listoihin, kuten ”suosituimpia Facebookissa” tai ”Synkkä scifi”. Vähän kuin kävisi läpi kaverin elokuvahyllyä: kaikki on lajiteltu vähän miten sattuu, mutta kaveri osaa kertoa, mistä todennäköisesti tykkään. Sekavaa, mutta sympaattista.

Vaikka otin Netflixin käyttöön tietokoneella, olin ajatellut hoitaa katselun muilla laitteilla. Perheen PS3-konsoleiden päävalikkoon oli lanseerauspäivänä ilmestynyt automaattisesti Netflix-kuvake. Käyttöönotto vaati vain yhden klikkauksen ja päivityksen. Appstoresta löytyi ohjelmat niin iPadiin kuin iPhoneen. Nintendon Wiitä en kokeillut, sillä se ei kykene teräväpiirtoon. Myös Xbox 360 jäi kokeilematta, sillä jostain syystä Netflixiä varten olisi pitänyt ostaa Xbox Live Gold –tilaus.

Netflixin elokuvatarjonta ei ainakaan kättelyssä vakuuttanut. Olin odottanut Spotifyn-kaltaista ”kaikki maailman leffat” –tyyppistä valikoimaa. Tarjolla oli lähinnä sellaista kamaa, jota voisi kuvitella näkeväni telkkarista muutenkin: vanhoja elokuvia, tv-sarjoja, dokumentteja, stand-uppia jne. Vertailun vuoksi kilpailevassa Viaplay-palvelussa oli ihan uusiakin leffoja, joita näkee vasta vuokraamoissa. Rajoituksen syynä lienee käännöstyö, sillä lähes kaikki sisältö on tekstitetty suomeksi.

Mutta jos sisältö on kuningas, niin käytettävyys on prinssi: Netflix tarjosi minulle heti katseltavaksi elokuvan, jota en olisi muuten katsonut. Katselun jälkeen tarjottiin heti perään uutta katsottavaa. Yllättävän monta löytöä tuli tehtyä näennäisen huonosta tarjonnasta. Esimerkiksi BBC:n erinomainen Uusi Sherlock olisi varmasti jäänyt katsomatta ilman suosituksia. Samoin kulttihitti Princess Bride.

Sitten huonoja puolia:

  • Viaplayssa oli mahdollisuus tallentaa elokuvia laitteelle myöhempää katselua varten. Netflixiä ei katsota jos netti ei toimi.
  • Viaplayssa pystyi järjestelemään koko elokuvakatalogia, esimerkiksi listaamaan kaikki kauhuelokuvat, viimeksi palveluun lisätyt tai julkaisuvuoden perusteella uusimmat. Netflixissä mennään suositusten ja hakujen perusteella, mutta esim. uutuuksia on vaikea nähdä suoraan. Onneksi harrastajat ovat aktivoituneet tässä ja netistä löytyy useampikin lista otsikolla Suomen Netflixin uusimmat elokuvat, ks. esim: https://dl.dropbox.com/u/12824642/nx.htm

Viaplayta kokeillessa törmäsin kuitenkin hassuihin rajoituksiin, kuten että palvelua voi käyttää korkeintaan neljällä laitteella. Laitteet rekisteröityivät automaattisesti Viaplayn kantaan, ja kun raja oli täynnä, piti ottaa yhteyttä asiakaspalveluun ja pyytää deaktivoimaan vähiten käytetyt laitteet. Netflixissä en moiseen törmännyt. Lisäksi Viaplayn katselu onnistui vain yhdellä laitteella kerrallaan, kun taas Netflixiä onnistuimme katselemaan kahdella laitteella samaan aikaan. Viaplaysta puuttui myös Netflixin paras keksintö – muistitoiminto: elokuvan voi aloittaa yhdellä laitteella, jatkaa toisella ja katsella loppuun vaikka kännykän ruudulta. Käyttökokemuksesta annan Netflixille täydet pisteet.

Parin kuukauden katselun jälkeen olin vakuuttunut. Rahalle tuli vastinetta ja pienet asiat oli toteutettu hyvin. Kertaakaan ei tarvinnut pitää puskurointitaukoja tai tuskailla tekstitysongelmien kanssa. Testijakson aikana ohjelmaan tuli tuki monikanavaisille äänille sekä Super HD –kuvatila, eli 1080p täysteräväpiirtotarkkuus. Sain vaikutelman, että nyt ollaan tekemisissä sellaisen palvelun kanssa, johon panostetaan.

Haluan tukea Netflixiä myös periaatteellisella tasolla. Moni innovaatio ei koskaan tule Suomeen, kun markkinaa ei pidetä tarpeeksi houkuttelevana. Eli nyt kun jotain hienoa on tänne kerrankin saatu, haluan äänestää lompakollani hyvän palvelun jatkumisen puolesta. Makselin pitkään myös Viaplaysta ihan sponsorointimielessä.

Netflix lyhyesti:

Suomen paras videostriimauspalvelu, joka tietää mistä tykkään ja tekee katsomisesta nautittavaa. Tästä palvelusta kannattaa maksaa.
(5/5)

Netflix pelittää konsoleilla
Netflix pelikonsoleilla

PlayStation Move vs. Nintendo Wii

Vähänkö nauroin kun näin PlayStation Move -ohjaimen ensimmäistä kertaa. Nyt sellainen on ollut reilun viikon verran testattavana ja vaikka ulkomuoto herättää edelleen hilpeyttä, on Move osoittautunut ihan toimivaksi pelivälineeksi. Jos et tiedä mistä on kyse, tsekkaa tämä:

Testipeleinä olen sohinut Kung Fu Rideria ja Sport Championsia sekä EyePet-virtuaalilemmikkiä. Move toimii niiden kanssa hienosti, vaikka julkaisut kieltämättä vaikuttavat enemmän tekniikkademoilta kuin oikeilta peleiltä. Olen pakottanut myös vähemmän pelaavan lähipiirin Moven ääreen ja pyysin vertaamaan kokemusta Wii-heilutteluun. Wiin ja Moven välinen vääntö on aika tiukkaa:

Mestaruusottelu: Wiimote vs. Move

1. erä: ohjaimen muotoilu

Wiin liikeohjain on useimmille tuttu. Niin on myös sen kulmikas muoto, josta tulee petollisen liukas hikisissä käsissä. Nintendo paikkasi ongelmaa julkaisemalla ohjaimen päälle rullattavan juomukondomin, joka kieltämättä toimii, muttei näytä kovin hyvältä.

Moven ilme on elegantimpi. Sauvamainen muotoilu purppuranvärisenä hohtavine nuppeineen saa Freudin pyörimään haudassaan, mutta sentään se on anatomisesti käteensopiva, eikä lipeä hyppysistä Wiimoten tavoin. Miinusta Move saa siitä nimenomaisen härskistä purppuranupista. Se menee helposti lyttyyn, jos säilytyslaatikossa on ahdasta. Ja siellä on, koska kaukosäätimiä löytyy jo enemmän kuin tarvittaisiin (ks. edellinen blogahdus).

Siispä ensimmäinen erä on – tasapeli.

2. erä: tarkkuus

PlayStation Move käyttää nettikameraa liiketunnistuksen apuna. Se tekee liikeohjaamisesta tarkempaa kuin Wiillä ja mahdollistaa kuvien räpsimisen pelin lomassa sekä muuta pikkukivaa. Sisustuksen kannalta kamera ei ole yhtä huomaamaton kuin Wiin liikesensori, mutta se lienee tarkkuuden hinta. Kaikkiaan Move on selvästi tarkempi kuin perinteinen Wiimote tai sen Motion Plussalla buustattu versio.

Toinen erä menee kirkkaasti – Movelle.

3. erä: käytettävyys

Wiin myyntivalttina on käytön helppous. Move pyrkii samaan, mutta yritys jää piirun verran vajaaksi. Tarkka ohjaus vaatii pelaajilta paljon enemmän kuin Wiin “tosta-vaan-sinne-päin“-huitominen. Testisession ärsyttävin kokemus oli Sport Champions -urheilupelikokoelma, joka pakotti pelaajat seisomaan tarkkaan määritellyssä kohdassa ruudun edessä ja kalibroimaan ohjaimen asetuksia jopa kesken pelin. Käytettävyysrikkeeksi kirjattakoon myös se, että ainakin Sport Championsin pelit olisivat vaatineet pari Move-kapulaa per pelaaja. Se tuntui jo vähän overkilliltä.

Kolmannen erän kuittaa – Wiimote.

Jatkoaika: pelit, pelit ja pelit.

Työpaikallani levisi jo pari vuotta sitten protestiaalto, jossa kollegat myivät Wii-konsolinsa pois. Perusteena oli jo silloin pelien vähyys. Tarkemmin sanottuna hyvien pelien vähyys. Wiin pelitarjonnassa on edelleen harmittavan vähän täysosumia.

Myös PlayStation Moven jatko riippuu pelitarjonnasta. Haaste on kova, sillä vuonna 2010 ei enää pärjätä pelkillä Wii Sports -kopioilla. Teknisesti Pleikkarilla olisi huomattavasti Nintendoa paremmat rahkeet esitellä tajunnanräjäyttäviä pelejä. Kaupallisesti taas… noh, pelien pitäisi olla niin hyviä että peruskuluttajat raaskivat latoa seteleitä tiskiin ensin PS3:n verran ja sitten vielä hankkia erikseen Move-ohjaimet koko perheelle. Se saattaa olla liikaa vaadittu.

Jatkoajalla tulos on yhä tasan.
Voittaja selviää joulumarkkinoiden rangaistuslaukauskilpailussa.

PlayStation Move lyhyesti

Henkilökohtaisesti Move oli piristävä uutuus. Vähän nähty, mutta piristävä. Heti kun sille alkaa tipahdella New Super Marion tapaisia hittejä, lähtee Wii myyntiin. Siihen asti jatketaan huitomista. Ja kaukosäätimien keräilyä.
(4/5)

ModNation Racers

Olen hyvin nirso kaikkeen autoiluun liittyvän suhteen, mutta Pleikkarin ModNation Racers vaikuttaa hienolta. Kyseessä on Mario Kart -henkinen ajopeli, jota on terästetty Little Big Planetista tutulla rakentelulla. Sain pelin testattavakseni ihan hiljattain. Tarkempia fiiliksiä on luvassa heti kun saan konsolit kytkettyä uuteen asuntoon.

Jos pitää matkia, matki parasta

Sony esitteli tänään langattoman liikkeentunnistusohjaimensa, PlayStation Moven. Kyseessä on melko suora rippaus Wiin menestyskapulasta, joten vihaajilla on riittänyt vihattavaa. Varsinkin kun Moven julkaisupelitkin vaikuttavat demojen perusteella olevan kovasti samanlaisia kuin Wiillä.

Minua ei kiinnosta tippaakaan kuka matkii ja ketä, mutta haluaisin esittää kainon toiveen pelialan kattojärjestöille: tehkää ohjaimille yhteinen standardi. Ainakin meillä niistä alkaa tulla jo ongelmajätettä.

Parhaat pelit vk 7: juhlahumua ja skifiräimettä

Sain käsiini himoitun Killzone 2:n. Kiitos siitä heille joille kiitos kuuluu. Olen ehtinyt pelata kampanjaa vasta luvattoman vähän, mutta ainakin ensikokemukset ovat lupaavia. Peli on todella komean näköinen ja tyylikäs, eikä edes vaadi massiivista asentelurumbaa. Pidän myös tunnelmasta. Kiilusilmäiset helghast-taistelijat ovat vakuuttavia vihollisia.

Ainut ihmetyksen aihe on ”painava hahmo”, mikä tekee ohjaamisesta erilaista kuin normaalisti. Tähtäin tuntuu toisinaan liikkuvan kuin lusikka puurossa ja osuminen vaikuttaa tavallista hankalammalta. Kyseessä ei kuulemma ole bugi, vaan harkittu ominaisuus: Killzone-kehittäjien mukaan hahmoissa on vaan sen verran massaa, että tähtääminen on pakostikin vähän kömpelöä. Selittelyä tai ei, Killzone 2:n pelaaminen vaatii totuttelua.

Käsikonsolipuolella koin lohduttomia turhautumisen ja epätoivon hetkiä, kun PSP:n Puzzle Quest otti ja tilttasi. Ensin luulin että kyseessä oli pelkkä tilapäinen häiriö. Toisella kerralla olin jo vähän epäileväinen. Mutta kun sama tapahtui vielä kolmannen kerran putkeen, oli pakko hyväksyä totuus: peliä ei voi päästä läpi. Kyseessä on inhottava bugi, joka estää mm. uusien loitsujen opettelun kun hahmon taso nousee tarpeeksi korkealle. Tai kuten Infiniten tech support -foorumilla sanotaan:

Unfortunately there is NO workaround.

You are stuck and will have to start another character if you want to finish the game.

Joopa joo. Peli lähti siltä istumalta kierrätykseen.

Pohjamudista noustiin onneksi nopeasti, ja viikon puoliväliin osunut Figma-gaala tarjosi hyvät höyryt koko Suomen peliporukalle. Hauskaa oli ja uusia tuttavuuksia tuli solmittua runsaasti. Oli mukava nähdä että mukana oli tänä vuonna myös tuplasti aiempaa enemmän kansanedustajia. Yleisön suureksi pettymykseksi Ilkka Kanerva kuitenkin hävisi vuoden pelimiehen tittelin Pete Parkkoselle.

Tällä viikolla olisi tarkoitus katsastaa muutama Wii-uutuus, läpipelata muuan konsoli-rts ja työstää erästä kirjahanketta, joista kaikista kenties lisää myöhemmin.

Parhaat pelit vk 47: pää sienipilvissä

Harva peli on osannut kuvata ydinsodan jälkeistä maailmaa yhtä hyvin kuin kulttimaineeseen kohonnut Fallout-pelisarja. Se sai hiljattain jatkoa Bethesdan julkaiseman Fallout 3:n muodossa. Olin epäileväinen. Pelisarjan kakkososa oli niin laadukas tekele, että muutosten tekeminen totuttuun mekaniikkaan sieppasi tosi syvältä. Vuoropohjaisuus ja ylhäältä tähyävä kuvakulma olisivat olleet tosi tervetullutta vaihtelua nykyiseen pelitarjontaan, jossa suurin osa peleistä näyttää ja tuntuu vain vähän eri mausteilla terästetyltä Grand Theft Autolta tai Doomilta. Vaan ei. Nykypelien on ilmeisesti näytettävä samalta vedotakseen massoihin. Sikäli typerää, koska massat tykkäävät joka tapauksessa enemmän Singstarista kuin tietokoneroolipeleistä.

Koska en halua profiloitua filmihullua vastaavaksi pelihimmeäksi, nielin ennakkoluuloni ja buukkasin itselleni reissun Capital Wastelandiin. Selvisi, että jo viikon loma säteilevässä atomierämaassa tekee ihmeitä. Aloin pitää uudesta Falloutista. Okei, onhan se melkoisen suoraviivainen skifiväännös Oblivionista ja toisinaan aika hiton puuduttava, mutta alkuperäisten Fallouttien fiilis on tallella. Ja vekkuli VATS-tähtäysjärjestelmä tyydyttää vuoropohjaisuuden kaipuuta. Lopputulos ei ole täydellinen, mutta riittävän viihdyttävä. Aikaa peli nielee kuitenkin ihan tuhottomasti. Sosiaaliset suhteet kärsivät jopa enemmän kuin oikean ydinlaskeuman jälkeen.

Fallout 3:n lisäksi kuluneella viikolla tuli tutustuttua Xbox 360:n uuteen käyttöliittymään. Pelit asentuvat hienosti kiintolevylle ja oman profiilikuvan saa – tai joutuu – vaihtamaan Nintendo-henkiseksi Mii-ukkeliksi. Aika kevyttä kamaa, mutta vetoaa varmasti massoihin.

Boxille julkaistiin lopulta myös oma karaoke-peli, Lips. Eroa uusiin Singstareihin ei huomaa juuri muussa kuin mikrofoneissa, jotka ovat Lipsissä langattomat. Erittäin hieno uudistus, ottaen huomioon minkälaisissa olosuhteissa karaokea yleensä lauletaan. Langallisilla mikeillä konsolin saa tiputettua hyllyltä nopeammin kuin sanot: “terästetty glögi”. Lipsiin saa ladattua myös omia biisejä laulettaviksi. Se tosin edellyttää että laulajat muistavat kappaleiden sanat ulkoa.

Ensi viikolla olisi tarkoitus hioa vähän tekniikoita NHL 09:ssä. Viikonlopun turnauksessa hävisimme kolmesta matsista kaksi. Kiinnostaisi myös vertailla Resistance 2:n ja Gears of War 2:n eroja, sikäli kun pikkujouluilta ehtii.

PS. Tietääkö kukaan mitä kävi uuden Singstarin PS2-yhteensopivuudelle? Vanhoista saisi kivan joululahjan, mutta uskaltaako niistä vielä luopua..?

Parhaat pelit vk 46: Tasonnostatusta ja punainen vaara

Maailmanmarkkinat saattavat olla rempallaan, mutta joulumarkkinat eivät pienestä heilahda. Jengi on totunut saamaan eniten pelejä kauppoihin marras-joulukuussa. Miksi katkaista kivaa perinnettä typerien suhdanteiden takia?

Minun koneissani on pyöritelty enimmäkseen näitä:

  • Fable 2 on edelleen loistava. Jään aina koukkuun kaikkeen missä pitää leveloida. Se tarkoittaa yleensä monotonista pikkutehtävien toistamista siihen saakka, kunnes tilipussi tai kokemuspisteet nousevat riittävästi. Tosin riittävästi on suhteellinen käsite. Suurimmat häpeän hetket koettiin aamukuudelta, kun tajusin hakanneeni koko yön virtuaalihalkoja taikamiekkarahojen toivossa.
  • Red Alert 3 on ensimmäinen RTS-naksu jota uskaltauduin pelaamaan konsolilla. Kokemus ei ollut ihan niin karmaiseva kuin luulin, mutta jostain syystä pc-versio tuntuu silti luonnollisemmalta. Jatkan kokeilua. Tavoitteena olisi saada auki edes muutama tehtävä läpi ilman sähellystä.
  • Mirror’s Edge on paljon parempi kuin osasin kuvitella. Turhaudun aina suunnattomasti kun FPS-peleissä pitää tasapainotella tai loikkia kuilujen yli. Nyt se on toteutettu tyylillä. Mittakin on sopiva intensiteettiin nähden. Suosittelen, etenkin jos pääset pelaamaan tätä valkokankaalta tai ISOLTA ruudulta.
  • Dead Space muistutti miksi pelkään kauhupelejä. Avaruuden kaivosmiehet ovat taas tuikanneet kairansa väärään kraateriin, ja nyt Ishimura-tutkimusalus on täynnä mörköjä ja zombeja, kuin UAC:n tukikohta konsanaan. Pidän kyllä kauhuleffoista ja -kirjoista, mutta pelien kohdalla menee raja. Pimeillä käytävillä harhailu on tosi ahdistavaa. Karmee styki. Kai nykyskidit tämmöistä diggaa, mutta tällainen kalkkis kuin mä, niin mä en tsennaa tämmöisestä melusta yhtään mitään.
  • LocoRoco 2:sta olen ehtinyt testata harmittavan vähän. Johtuu siitä, että PSP on meillä lähes pelkästään Lumines-käytössä. Lyhyen kokeilun perusteella peli vaikutti kuitenkin yhtä pirteältä kuin edeltäjänsä. Siinä pitäisi olla nelinpelikin. Lisää kokemuksia luvassa, kunhan ehdin. Myös Siren Blood Curse, Fallout 3, Gears of War 2 ja Wiin Facebreaker saavat nyt odottaa viikonloppuun asti.

Wario Land: The Shake Dimension

Nintendon maahantuoja kutsui minut ystävällisesti kokeilemaan ennakkoon Wario Land: The Shake Dimension -peliä. Kuvittelin että kyseessä on Wario Waren tapainen minipelikokoelma. Olin väärässä. Shake Dimension tuntuu ja näyttää melkein samalta kuin mainiot GBA-Wariot. Se on helppo, lyhyt ja tyylipuhdasta 2D-tasoloikkaa.

Pidin näkemästäni. Simppelin 2D-pelin julkaiseminen 3D-aikakaudella ei ole lainkaan tyhmä veto. Pikkupelien ylöspäin kaartuvat myyntikäyrät ovat hyvä merkki siitä, että kaikki eivät jaksa aina kuluttaa kymmeniä tunteja eeppisten megaeeposten parissa. Toisekseen kaksiulotteinen tekele erottuu hyvin massasta, jossa trendinä on jo Tomb Raiderista asti ollut kuvata tapahtumia sankarin selän takaa.

Veikkaanpa siis, että Wario Land: The Shake Dimension saa hyvän vastaanoton. Suosittelen vähintään vuokraamaan. Pelin pitäisi ilmestyä 26. syyskuuta Suomessa.

PS3 Platinum -julkaisuja ja muita tarjouksia

Pelien hinta laskee nopeammin kuin suomalaisten mitalitoiveet Pekingissä. Esimerkiksi viime vuonna julkaistuja PS3-hittipelejä saa nyt halpoina Platinum-painoksina. Paljon muutakin ostettavaa on netti pullollaan, edellyttäen että kesälomakassasta löytyy vielä ropoja.