Mietteitä kuokkavieraista

Poliisien rivistö oli ainakin tiivis

TV:ssä näkyy, miten itsenäisyyspäivää juhlitaan Linnassa, mutta Linnan ulkopuolellakin on säpinää. Toimittajamme kävi haistelemassa kuokkavieras- juhlan tuulia. Linnaan vai linnaan, siinäpä pulma.

En ole koskaan ollut mukana mielenosoituksessa. Tänään korjasin tilannetta: kävin katsomassa itsenäisyyspäivän perinteeksi muodostumassa olevia kansan kuokkavieraita Presidentinlinnan läheisyydessä.

Senaatintorilla oli saapuessani melko tyhjää. Mielenosoittajat olivat kadulla Valtioneuvoston linnan ja Tuomiokirkon välissä. Anarkistien puna-mustat liput liehuivat, ja joukko huusi rytmikkäästi iskulauseitaan. Torilla, portaiden alapäässä oli mellakkakypäriin pukeutuneita poliiseja ja suuri määrä maijoja ja valkoisia, tunnuksettomia pakettiautoja, jotka olivat ilmeisesti myös poliisien. Muilla tuskin olisi lupaa ajaa autoaan keskelle toria, ja näin myöhemmin samanlaisissa autoissa virkapukuisia poliiseja.

Kulkiessani Aleksanteri II:n patsaan ohi Aleksanterinkadulta juoksi aktivistin näköinen mies kohti mielenosoittajajoukkoa. Häntä ajoi takaa 2 muuta, niin ikään aktivistilta vaikuttavaa miestä. Vähän ajan kuluttua 4 aktivistin oloista miestä raahasi paenneen valkoiseen pakettiautoon. Ryhmästä lähti kova melu, ja tusinan verran poliiseja juoksi kohti autoa. Kun paennut oli saatu työnnettyä autoon, läheltäni juosseen poliisin radiosta kuului ”takaisin”-käsky, ja he jättivät asian sikseen. En tiedä mitä tapahtui, mutta epäilen mielenosoittajiksi naamioituneiden poliisien pidättäneen oikean mielenosoittajan.

2000-luvun kasakat

Torilla oli myös jonkun verran sivullisia katselemassa tilannetta, sekä toimittajia ja kuvaajia kameroineen. Kulkiessani kahden toimittajan ohi, kuulin toisen heistä sanovan, että suomalaisista mielenosoittajista ole mihinkään, ja ne eivät uskalla tehdä mitään. Mieleeni nousi kuva vuosisadan takaa: vuoden 1902 kutsuntalakon aikaan tsaarin kasakat hakkasivat miekkojensa lappeilla Senaatintorille kokoontuneita mielenosoittajia.

Toimittaja ei kai ajatellut, että mielenosoittajat olivat tulleet ensisijaisesti osoittamaan mieltään, joka on vapaassa maassa kansalaisen perusoikeus. Ehkä hän halusi, että joku ihminen olisi loukkantunut, jotta hän olisi saanut tehtyä dramaattisen ja vetävän lööpin, joka olisi myynyt hyvin ja tuottanut paljon voittoa. Mielenosoitus tuntui olevan jonkinlaista sosiaalipornoa, jossa ei ole tärkeää se, mitä mieltä ihmiset ovat vaan se, että siellä tapahtuu järjestyshäiriöitä. Jos eri näkemyksiä ei yritetäkään ymmärtää, syntyy ennakkoluuloja ja katkeruutta.

Niin mielenosoittajat kuin poliisitkin olivat pukeutuneet keskenään homogeenisesti. Poliiseilla oli tietysti kaikilla siniset univormut, ja mielenosoittajilla oli yllään punk-henkistä nuhju-chiciä. Se todennäköisesti lisäsi joukkojen välistä keskinäistä vihamielisyyttä. Toiseen ryhmään kuuluvaa saattoi vaivattomasti ajatella kasvottomana vihollisena, eikä ihmisyksilönä.

Massat luokkia vastaan

Aleksanterinkatu oli Sederholmin talon kohdalta suljettu, siinä oli mellakka-aita ja poliiseja. Kävin kysymässä poliiseilta, mistä pääsee Katajanokalle. He vastasivatkin ystävällisesti, koska olin liikkeellä yksin ja siisteissä vaatteissa. Jos minulla olisi ollut värikkäämmät vaatteet, olisivat poliisit luultavasti hätistäneet minut pois vihollisena. Katajanokalle päästäkseni (olin oikeastaan vain kiertämässä piiritettyä linnaa) minun piti kiertää Suurkirkon takaa Sörnäisten rantatielle.

Matkalla oli monta poliisipartiota ja mellakka-aitaa. Sörnäisten rantatiekin oli sulutettu, mutta sain puhuttua itseni vartiopaikan ohi. Kävellessäni mietin tilannetta. Poliisit puolustivat tukikohtaansa ”niiltä”, vallitsevan järjestyksen vihollisilta. Mielenosoittajat taas yrittivät horjuttaa eliitin ylimielisyyttä kansan edustajina. Molemmat puolet kokivat luultavasti olevansa ristiretkellä tärkeän asian puolesta.

Muistelen lukeneeni lehdestä, että poliiseja olisi paikalla 200. Jotenkin tuntui siltä, että heitä olisi ollut enemmänkin, mutta tämä on vain oma mielikuvani. Poliiseja oli kuitenkin paljon, ja heitä oli joka paikassa. Menin melkein sanomaan poliisille: ”Meistä, kansasta, näyttää olevan paljon haittaa teidän itsenäisyysjuhlillenne”, mutta sain purtua kieleeni ajoissa. Mielenosoittajien määrää en lähde arvailemaan. Heitä oli iso joukko monella eri kadulla, ja mukana oli paljon kuvaajia ja uteliaita.

Kauppatorin läpi pääsi kulkemaan, joten suuntasin Sörnäisten rantatieltä sinne. (Senaatintorilla ollut poliisi oli arvellut, että Kauppatori olisi suljettu.) Tunnelma oli aivan toisenlainen kuin Senaatintorilla. Mersut toivat väkeä Linnan pihalle, poliiseilla ei ollut mellakkakypäriä, mellakka-aidan sijasta torin halki oli vedetty vain narua, mielenosoittajia ei näkynyt missään.

Tullessani Kaupungintalon kohdalle mielenosoittajat ryntäsivät Senaatintorilta kohti Linnaa. He menivät huutamaan poliiseille iskulauseitaan ja ravistamaan Kaupungintalon vieressä ollutta mellakka-aitaa. Tilanne muistutti aivan näytelmää. Kaikilla oli omat roolinsa ja vuorosanansa, eikä kukaan kuunnellut, mitä muut sanoivat, vaan pyrkivät huutamaan omaa asiaansa kovempaa kuin vastahuutaja. Menin Senaatintorille kapeaa pikkukatua pitkin mielenosoittajien tulviessa minua vastaan. Koin eksistentiaalisen elämyksen, kun kaikki tiedostavat ihmiset menivät samaan suuntaan, ja itse kuljin vastavirtaan. Tunsin, ettei se ollut sattuma.

Muutoksen lähtökohdat

Vastaantulijoita katsellessani mietin, että tuo porukka ei saa muutosta aikaan. Heille näytti olevan tärkeintä, että uskalletaan ja näytetään. Minä en haluaisi elää maassa, jossa valta on sillä, joka huutaa kovimmalla äänellä. Olin eilen rock-konsertissa, ja samankaltaisuudet sen ja kuokkavierasjuhlien kanssa olivat silmiinpistävät. Ensin juodaan kaljaa ja ollaan uhmakkaita, ja sitten ollaan tilaisuuden ajan villejä ja irti arjesta, tavoitteena hetkellinen huippufiilis.

Saadakseen aikaan yhteiskunnallisia muutoksia pitää vakuuttaa kansa, suuret joukot, ajatuksensa hyvyydestä. Hienot intellektuellin (esim. Marx, Kropotkin, Tolstoi) rakentamat yhteiskuntateoriat eivät toimi siksi, että niissä on sisäänrakennettuna ajatus, että kaikki uskovat systeemin olevan paras mahdollinen. Koska tämän ehdon täyttäminen on mahdotonta niin kauan kuin ihmiset ajattelevat itse, on järkevämpää pyrkiä muokkaamaan nykyistä, oikeaa yhteiskuntaa paremmaksi. Demokratia on tehokasta, mutta tylsää. Siksi nuoriso etsii jännitystä muualta. Che Guevara-paidassa teesi ja antiteesi yhdistyvät synteesiksi, korkeammaksi totuudeksi: ”Anteeksi, saisinko 15 eurolla kapinaa, kiitos.”

Mellakkaa median ehdoilla

Toimittajia kuhisi paljon kuokkavieraiden ympärillä ja joukossa. Mieleeni tuli jalkapallon MM-kisat Ranskassa vuonna 1998, jossa toimittajat maksoivat jalkapallohuligaaneille siitä, että nämä alkaisivat riehua, mistä voisi sitten tehdä kohujuttuja. Mietipä hetki omaa mielikuvaasi kettutytöistä. Aivan, media on esittänyt koko eläinoikeus-liikkeen esoteerinä lahkona, joka samanaikaisesti huokuu paitsi vastenmielisyyttä, myös salaperäisyyttä. Tämä johtuu siitä, että se on myyvä yhdistelmä. Juttu turkistarhaiskusta myy paremmin kuin moraalifilosofinen esitelmä eläinten oikeuksista.

En tiedä tätä kirjoittaessani, tapahtuiko kuokkavieras-juhlissa mitään välikohtauksia, mutta toivon ettei. Suomessa systeemi toimii siitä puolesta hyvin, että poliisi ei häiritse rauhallisia mielenosoituksia. Jos mielenosoittajat alkavat itse häiriköidä omia aikojaan, se karkottaa heidän joukostaan järkevän osan, joka ymmärtää, ettei häiriköimisellä voita mitään. Jos poliisi ahdistaisi rauhallisiakin mieleosoituksia, saisivat häiris-mielenosoittajat (jotka ovat aina pieni vähemmistö) paljon enemmän sympatiaa mielenosoituksen suurelta massalta. Sananvapaus tuottaa tässä, kuten kaikissa muissakin tapauksissa, hyötyä kaikille osapuolille.

Kenen asialla kuokkavieraat ovat?

Mikäli vaihtoehto-liikkeet aikovat saada mitään yhteiskunnallisia muutoksia aikaan, niiden on opittava pelaamaan paremmin mediapeliä. Tästä seuraisi se, että heidän näkemyksistään kirjoitettaisiin muissakin lehdissä kuin heidän omissaan, joissa keskustelua ei oikein synny, lehtien tekijät ja lukijat ovat oletusarvoisesti enemmän tai vähemmän samaa mieltä keskenään, ja kirjoitukset ovat lähinnä ryhmähengen valamista jo valmiiksi omalla puolella oleville.

Uskon, että eri mieltä olevien kanssa ei kannata alkaa väittelemään vaan keskustelemaan. Jos ymmärtää perusteet toisen aiemmin väärältä tuntuneelle näkökulmalle, on laajentanut maailmankuvaansa (vaikka ei toista mielipidettä omaksuisikaan).

”Sananvapauden rajoittaminen on yhden mielipiteen kieltämistä toisen mielipiteen nojalla.” – John Stuart Mill