The Raid: Redemption

Huonon elokuvan tunnistaa sloganista: ”Perustuu suosittuun videopeliin”. Poikkeuksen vahvistavaa sääntöä odotellaan edelleen, enkä pidättelisi hengitystä sen suhteen. Toisinaan valkokankaalle saattaa silti putkahtaa pelileffa, jotka ei tunnusta sitä olevansa, mutta jonka tosipelaaja silti haistaa. Kuten The Raid: Redemption.

Huikealla yhden miljoonan dollarin budjetilla kokoon haalittu The Raid: Redemption on taattua Aasia-actionia. Sen erikoisuutena on paitsi indonesialainen alkuperä, myös se, että Finnkino suostui ottamaan sen ohjelmistoonsa. Jotain saattaa merkitä leffan keräämä suosio mm. IMDB:ssä. Arvostelujen keskiarvo oli tätä kirjoitettaessa mojovat 8,1/10.

Kävin katsomassa leffan alkuviikosta Tennarissa. Osasin odottaa actionia, mutta leffahan oli kuin videopeli. Vai miltä kuulostaa Finkkarin myyntipuhe:

The Raid: Redemption on Indonesian hikisiin maisemiin sijoittuva, uskomaton ja uskomattoman väkivaltainen toimintaelokuva. Poliisin erikoisjoukot valtaavat 30-kerroksisen rakennuksen, ja etenevät vähä vähältä kohti ylintä kerrosta ja siellä lymyilevää julmaa roistoa. Seuraa puolitoista tuntia tiukkaa toimintaa, joka nostaa genren aivan uusiin korkeuksiin…

Idea oli elegantti ja päänäyttämönä toimiva talo kerrassaan nokkela keksintö. Alun jälkeen olin myyty. Todellisuus hiipi penkin alta vasta puolivälin paikkeilla, kun tajusin juonenkin olevan kuin videopelistä: vaivaannuttava. Myös pelihenkinen tasolta toiselle etenemisen idea hukattiin, kun pyssyttely vaihtui kymmenminuuttisiin lähitaistelukohtauksiin. Vaan eipä siinä mitään, peliltä se tuntui silti. Sain mitä halusin ja vähän enemmänkin. Kirkkaasti vuoden paras toimintaleffa. Hauskana kuriositeettina taistelut eivät olleet vaijeri-kungfua, vaan Indonesian omaa Pencak Silat –mäiskettä. Menoa ja mekkalaa oli sen verran, että karkitkin jäivät syömättä. Pidän sitä hyvänä merkkinä.

The Raid: Redemption lyhyesti:

Indonesialainen kengännauhabudjetin toimintaleffa nykii samaa hermoa kuin toimintapelit ja tekee sen hyvin, vaikka juonikin on jäänyt videopelin tasolle.
(3/5)

Cubic – Uuden maailman kapinalliset

Aamulla digiboksi ilmoitti, että kovalevytila alkaa olla lopussa. Oli korkea aika katsella vanhempia tallenteita pois. Laitoin pyörimään nevahööd-tieteisleffan: Cubic – Uuden maailman kapinalliset (Equilibrium, USA 2002).

Juoni ei ollut kummoinen, vaan enpä ole aikoihin nähnyt yhtä tyylikästä koreografiaa. Kaikkein makein juttu oli Gun Kata, kuvitteellinen taistelulaji. Siinä taistelija säntää pistoolit laulaen keskelle vihollisjoukkoa ja tekee heistä selvää matemaattisen tarkoilla liikesarjoilla, jotka perustuvat tuhansien tulitaistelujen perusteella laadittuihin kaavoihin. Aivan älyttömän näppärää – ja siistiä!

Youtubesta löytyi Gun Katalle pyhitetty pätkä, joka on hieno, mutta ikävä kyllä spoilaa elokuvan juonen täysin: