Deus Ex Kirjameemi Vol. II

pallothelsinginylla.jpg

Olli vastaa kirjahaasteeseen:

1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi

Hankala kysymys heti alkuun: luen kirjoja nimenomaan laajentaakseeni näkemystäni maailmasta. Hyvänä kirjana pidän sellaista, joka vaikuttaa ja muuttaa tapaani nähdä maailma. Näitä on siis aika paljon. Karl Popperin Avoin yhteiskunta ja sen viholliset selvensi huomattavasti käsityksiäni niistä ajatuksista, jotka alistavat ihmisen pelkäksi ideologian työkaluksi. Kirjan lukemisen jälkeen pitää itseäänkin fasistina, ja se taas panee miettimään, onko omissa asenteissa rukkaamisen varaa.

2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran

Väinö Linnan Tuntematon sotilas on kirja, jota tulee selailtua sangen taajaan. Iso nippu dramaattisia kohtauksia ja mieleenpainuvia henkilöhahmoja. Kiitämme erityisesti repliikkejä, joista löytyy siteerattavaa joka tilanteeseen. Olinpa sitten kertomassa pojille, miten sotaa ei käydä; tai Inarissa naimassa susia, asian voi aina esittää suuren kirjailijan sanoin.

3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle

Jiddu Krishnamurtin ja David Bohmin keskusteluista koottu Ajan päättyminen on perustavanlaatuisten kysymysten äärellä. Kirjaa lukiessa autio saari on vain plussaa, sillä tähän pitää syventyä ilman ulkopuolisia häiriötekijöitä. Mielenkiintoista pohdiskelua ihmisyyden rajoista ja niiden saavuttamisesta.

4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon (giddy)

Futurist manifestos -antologia on nimensä mukaisesti kokoelma futuristien ohjelmajulistuksia. Kaikista taidesuuntauksista niksahtanein ei juurikaan kumarra kuville. Joet pitää kääntää virtaamaan taidemuseoiden läpi, vähemmällä niitä ei saa siivottua niisä pesivästä roskasta! Parhaiten junamatkaa kuvaava runo syntyy kokoamalla matkan äänimaisemasta (tsuh-tsuh, klonk, uii, skriik) veturin muotoisen taittajan painajaisen! Jalat irtoavat maasta väkisinkin näiden hullujen nerojen aatoksia hämmästellessä.

5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin

Vankileirien saaristo, Aleksandr Solzhenitsynin 1500-sivuinen kaskelotti Neuvostoliiton työleireistä veti hiljaiseksi. Nobel-palkittu kirjailija kuvaa puistattavan yksityiskohtaisesti ihmisyyden nollapistettä Vanhan testamentin profeettaa muistuttavalla vanhurskaalla vihalla. Tarina on tosi, ja suomalaiset olisivat päätyneet samaan syöveriin, jos sotamenestys olisi ollut huonompaa.

Myös suomennoksen tarina on herättää ajatuksia. Kirjan julkaisu lännessä teki Solzhenitsynistä kansan vihollisen, ja hyvien naapurisuhteiden säilyttämiseksi Suomen pääministeri Kalevi Sorsa kävi painostamassa Solzhenitsynin suomalaista kustantajaa, jotta kirjaa ei julkaistaisi. Niinpä Saariston suomennoksen ensimmäinen osa painettiinkin Tukholmassa. Kansallinen turvallisuus, ymmärrättehän.

6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi

Äly hoi! – säännöt ovat ihmistä eikä ihminen sääntöjä varten -teoksen puuttuminen kirjakauppojen hyllyistä näkyy monella yhteiskunnan alalla. Asiakkaat eivät pääse kauppaan, sillä kello on kolmea vaille, ja kauppias odottaa kellon lyöntejä, ennen kuin avaa oven. Poliisi lähtee pois kolaripaikalta, sillä kolari on tapahtunut aivan kaupungin rajan takana ja kuuluu niin ollen toisen kaupungin poliiseille. Vanha tapa voittaa parhaan tavan, sillä näin on tehty ennenkin. Herra tuomari, syytelista jatkuu vielä pitkään, mutta asiani lienee tullut selväksi, joten syyttäjä päättää puheenvuoronsa.

7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu

”Missä poltetaan kirjoja, siellä poltetaan pian ihmisiä”, linjasi Heinrich Heine aikoinaan. Peesaan Henkkaa: vaikka jokin kirja ei antaisikaan mitään yhdelle, se voi tarjota jotain toiselle. Kulttuurin olemukseen kuuluu rönsyily, ja kulttuurituotteiden arvon mittaminen ja muu Die Ordnung müß sein -meininki ei ole minun juttuni.

8. Yksi kirja, jota luet paraikaa

Juuri nyt pöydällä on avonaisena kolme kirjaa, joten joudun vastaamaan kysymyksen vierestä.

Kaarina Nikusen Faniuden aika on kulttuurintutkimuksen väitöskirja, jossa analysoidaan suomalaisen faniuden eri muotoja: tutkittavina ovat Xenan, Ally McBealin ja Marco Bjurströmin fanit. Nykykulttuuri muuttuu aika vauhdikkaasti: väitöstilaisuus oli viime syyskuussa, mutta naisenergiaa tarjonneet Xena ja Ally ovat jo luovuttaneet valtikkansa (Xenasta puhuttaessa Olli käyttää sanaa valtikka. Liekö miehellä mielessä lemmen julma nahkavaltikka? Freud huom.) Sinkkuelämälle, joka sekin on jo loppunut.

Ludwig Wittgensteinin Huomautuksia psykologian filosofiasta I pohtii muun muassa havaitsemiseen ja tunnistamiseen liittyviä ongelmia.

Ruskea kirja taas raportoi natsien julmuuksista. Kirja on kirjoitettu vuonna 1933 jolloin Hitler kaappasi vallan. Olin kuvitellut, että ruuvia kiristettiin pikku hiljaa, mutta näemmä natsikuri otettiinkin käyttöön saman tien. Kirjan tekijää ei mainita, ilmeisesti se on vasemmistolaisten työläisten ryhmätyötä.

9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea

StreitwieserHeathcockKosower -troikan Introduction to Organic Chemistry tarjoaa tuhat sivua jännitystä ja romantiikkaa. Saavatko vetyperoksidi ja eetteri pidettyä tunteensa kurissa, vai päättyykö heidän kohtaamisensa räjähdykseen? Rouva Propeeni kokee olevansa tyydyttymätön rasva, mutta yllättäen hän tapaa salaperäisen ja komean jodin, joka yrittää tyydyttää hänet. Entä miten sinkkikloridin yllättävä paluu vaikuttaa etanolin ja suolahapon tasapainoiselta näyttäneeseen suhteeseen? Kenen kemia toimii, kenen ei? Onko ammoniakki oikea lääke kumppanin happamuuteen? En malta odottaa kurssin alkua!

10. Nyt haasta viisi bloggaajaa

*Tilt!* En tunne viittä bloggaajaa. Onko nettiväellä nimitystä ihmiselle, joka IRLaa päivät pitkät, eikä tunne ketään vain tietoverkoitse?

Deus Ex Kirjameemi

Lukeminen kannattaa aina.

Robotti on melkein vallannut feldon.netin linkeillään, joten pitänee tähän väliin antaa inhimillisiä elonmerkkejä. Ja mikäpä sopisikaan paremmin, kuin yksityisyyden verhoa raottava kirjameemi (kiitos Tanja).

1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi:

Näitä on paljon, koska imen aika herkästi vaikutteita kaikesta lukemastani. Viimeisin lienee Paulo Coelhon Alkemisti, mutta se on tosiaankin vain pisara meressä.

2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran:

Kaunokirjalisuus on kertakäyttökamaa. Käsikirjaksi hankkimani David Allenin loistava Getting Things Done on sitä vastoin selattu jo koirankorville. Wikipediasta löytyy lisätietoa herrasta.

3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:

How to Escape from Remote Island for Dummies. Onko sellaista? Sellainen pitäisi olla! Tai sitten Internet kirjamutoon puristettuna. Riittäisi selattavaa.

4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon (giddy):

Erlend Loen Supernaiivi. Siitä syyttäminen Emmiä on.

5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:

Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys.

6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi:

T. Ruuskan Näin minusta tuli maailman johtaja.

7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:

Vuosi sitten olisin varmaan vastannut Raamattu, mutta totuus on, että luin viime talvena Uuden testamentin läpi ja olin erittäin vakuuttunut. Siinähän on fiksuja ideoita eikä merkkiäkään siitä ahdasmielisyydestä ja synkkyydestä, jonka olen tottunut kristillisyyteen yhdistämään. Kyseisen kokemuksen jälkeen en nyt uskalla tuomita mitään muutakaan teosta. Antaa taiteen kukkia, kirjallisuuden etenkin.

8. Yksi kirja, jota luet paraikaa:

Kabalta lainattua Chuck Palahniukin Hauntedia. Paljon mieluummin lukisin Dick Francisiä, Nelson DeMilleä tai John Irvingiä. Tänä kesänä rikkoutui myös jokavuotinen perinne lukea vanhempien luona kyläillessä vanhoja Conaneita (niitä Robert E. Howardin alkuperäisversioita).

9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:

Loesjea vapaasti lainaten: ”Lue Raamattu, Koraani ja Mein Kampf – mutta ajattele itse.” Seuraavaksi siis Aatua, sikäli kun sitä enää mistään kirjastosta löytyy. Olli kertoi, että työväenkirjastossa ollut painos on kuulemma pöllitty.

10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:

Hakkiz, NviperO, Yargo, Olli ja dessu; veistoksellinen sormeni osoittaa teihin.

Olemisen sietämätön keveys

The Unbearable Lightness of Being

Jos ihmisellä on vain yksi elämä elettävänään, ei hänen teoillaan ole loppujen lopuksi mitään merkitystä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten koko elämä ja sen aikana opitut asiat ovat lopulta yhdentekeviä. Nietzschen sanoin: “Einmal ist keinmal.” Kerran tehdyllä ei ole mitään painoarvoa. Sitä on olemisen sietämätön keveys.

Pelaajalle tutumpi käsite on puolestaan olemisen sietämätön raskaus. Pelaaja saa siis seurata sivusta, kun virtuaalitodellisuudessa elävä hahmo elää elämänsä tapahtumat läpi niin monta kertaa, että niistä tulee täydellisiä. Pelihahmo voi aina aloittaa elämänsä alusta entistä viisaampana, eikä edes kuolema ole mitään muuta kuin opettavainen kokemus. Sietämättömässä keveydessä elävän ihmisen silmin sellainen on väistämättäkin kadehdittavaa. Quicksave-toiminto ja undo-nappi pelastavat pelihahmon monelta itkulta ja ahdingolta, samalla kun tosielämässä kadutaan ja kärsitään.

Toisaalta pelihahmon elämää varjostaa valtava vastuu. Useimmiten on venyttävä käsittämättömiin sankaritekoihin, kuten maailman pelastamiseen. Niinpä pelihahmo ei todellisuudessa ole vapaa, kuten ihminen, vaan hänen elämänsä on kahlittu sietämättömän raskaaseen taakkaan.

Hämmästyttävää kyllä, rentouttavaksi viihteeksi tarkoitetut pelit tarjoavat meille parhaan mahdollisuuden elää rinnakkaistodellisuudessa, jossa elämä ei olekaan sietämättömän kevyttä, vaan raskasta ja omalla tavallaan kouriintuntuvaa. Pelien lisäksi tuskin mikään muu viihteen muoto osaa vastata ihmisiä ikuisesti vaivaavaan kysymykseen: mitä jos olisin valinnut toisin. Videopelien maailmassa riittää, kun lataa viimeisimmän tallennuksen ja kääntyykin risteyksestä eri suuntaan.

Mutta nyt eksyin sivuraiteelle. Tarkoituksenani oli lähinnä suositella Milan Kunderan kirjaa Olemisen sietämätön keveys. Luin sen viikonloppuna ja pidin kovasti.

Siellä missä on aarteesi, siellä on sydämesi

Alkemisti

Vietin vähän lomapäivää blogahtelusta ynnä muusta ja kävin alennusmyynneissä. Tarkoitus oli hankkia jokunen hienkerääjä ja uudet shortsit, mutta kohtalon oikusta ajauduinkin kirjakauppaan. Siellä käteen tarttui Paulo Coelhon Alkemisti, jota eräs tuttavani suositteli muutama vuosi takaperin. Koska lähin kirjasto on nykyään liian kaukana, päätin törsätä ja ostaa Alkemistin pokkaripainoksen omaan hyllyyn.

Alkemisti osoittautui rahansa arvoiseksi hankinnaksi. Helppolukuista ja modernia tekstiä on ilo lukea, ja kertomus sisältää paljon kiinnostavia koukkuja sekä ajattelemisen aihetta. Sivujakin on sen verran, että koko kirjan voi kahlata läpi yhdeltä istumalta. Ihanteellista kesälukemista siis.

Loppua kohden kertomus muuttuu omaan makuuni turhan mahtipontiseksi mehusteluksi. Parissa kohdassa eksytään vähän suotta sivuraiteille ja etenkin pokkarin viimeisille sivuille liitetty kirjailijan omaelämäkerrallinen tilitys on suorastaan surullisen paskaa luettavaa. Mutta eipä se nyt ole niin justiinsa, koska muilta osin kyseessä on paras kaikista tänä vuonna lukemistani kirjoista; inspiroiva ja inhimillinen teos, jota ei voi kuin suositella.

Voi äiti!

Ei sanaakaan

Luin tänään Marie Korpen toimittamaa Ampukaa artisti! -kirjaa, jossa kerrotaan musiikin sensuroinnista eri maissa. Burman tilannetta käsittelevässä kappaleessa mainittiin, että lehdistönvalvontalautakunta on kieltänyt joidenkin sanojen käytön laulujen teksteissä. Esimerkkeinä kielletyistä sanoista mainittiin mm. ”äiti”, ”totuus” ja ”ruusu”.

Hätkähdin. Minkälainen ihminen voi kieltää sanan ”äiti” käytön? Mieleni tekisi sanoa jotain syvällistä, mutta olen sanaton. Olen lukenut paksun kasan kirjoja diktatuurien toimintatavoista, ja luulin, että olen nähnyt jo kaiken. En vaan tajua.

Stanislaw Lem on kuollut

Solaris Atari 2600

Puolalainen kirjailija Stanislaw Lem kuoli maanantaina 84-vuotiaana Krakovassa. Hän teki minuun lähtemättömän vaikutuksen kirjoillaan Tähtipäiväkirjat ja Kyberias. Lyhyitä tieteistarinoita sisältävät kirjat ovat hauskimpia, mitä olen ikinä lukenut.

Lemin kyky nähdä väännellä scifin peruspalikoita vinksalleen on ylittämätön. En usko ikinä unohtavani astronautti Ijon Tichyä, joka naamioitui robotiksi, lähti tiedustelijaksi vihamielisten robottien planeetalle ja noudatti huolellisesti robottien kummallisia tapoja vain huomatakseen, että kaikki robotit olivat todellisuudessa vain roboteiksi naamioituneita ihmisiä, jotka yrittivät käyttäytyä niin kuin robottien uskottiin käyttäytyvän.

Pitääpä mestarin poismenon kunniaksi käydä etsimässä kirjastosta äskettäin suomennettu Konekansan satuja ja tarinoita, jota en ole vielä ehtinyt lukea.

Terveisiä päätoimittajalta: Kuinka ollakaan, tänään tulee telkkarista Stanislav Lemin kirjaan perustuva tieteiselokuva, Solaris (Klo 20 SubTV).

-feldon

Huomioita mielipiteenvapaudesta

Ei sanaakaan

Itävaltalainen tuomioistuin tuomitsi eilen (20.2. 2006) englantilaisen kirjailija David Irvingin kolmeksi vuodeksi vankilaan tämän kiellettyä natsien tekemän juutalaisten kansanmurhan. Tuomio herättänee suuren määrän kysymyksiä varsinkin muslimimaissa, joille eurooppalaiset ovat julistaneet sananvapauden pyhyyttä Muhammed-kuvien nostattaman hässäkän tiimoilta.

Irving ei ole kuka tahansa uusnatsi, vaan hän on pitkän uran tehnyt historioitsija, jonka ura alkoi merkittävällä The Destruction of Dresden-kirjalla, jossa paljastettiin liittoutuneiden Dresdenin pommituksessa tekemän tuhon laajuus. Pengottuaan pitkään Kolmannen valtakunnan arkistoja Irvingin natsihallintoa kohtaan tuntema sympatia kasvoi vuosien myötä, ja lopulta hän vakuuttui siitä, että holocaust on vain voittajien keksimä myytti.

Vakuuttaakseen muutkin tästä seikasta Irving alkoi tulkita tahallaan väärin arkistosta löytämiään dokumentteja, ja hän menetti uskottavuutensa historioitsijana 1970-luvulla. Irving sai kuitenkin tukea valkoisen ylivallan kannattajilta, ja häntä on jo kauan pidetty merkittävimpänä juutalaisten kansanmurhan kieltäjänä.

Mitä pahaa on siis Irvingin saamassa tuomiossa? Sen antaja, oikeuslaitos. Irving on väärässä historiallisessa asiassa, ja tiedeyhteisö on todennut hänen väitteidensä olevan virheellisiä. Tieteen lähtökohtiin kuuluu, että tiedeyhteisö on korkein auktoriteetti, ja sen sana painaa eniten. On äärimmäisen epätodennäköistä, että Irvingiä rangaistaisiin tuomioistuimessa, mikäli hän tekisi tieteellisen virheen esimerkiksi matematiikassa väittämällä, että 2 + 2 =5. Niin väittävälle osoitettaisiin hänen virheensä, ja asia olisi loppuun käsitelty.

Juutalaisten kansanmurha on käsittääkseni ainoa tieteen piiriin liittyvä asia, jonka suhteen erehtyminen on Euroopassa lailla kielletty. Syynä tähän on halu varmistaa, että mitään vastaavaa ei tehdä enää ikinä. Mutta voi! – halu on tunne, ja tiede tunnustaa vain järjen. Tieteen korkeat ihanteet joutuvat usein törmäyskurssille ihmisten tunneperäisten arvojen kanssa.

Muhammed-kuvia koskevassa kiistassa me länsimaalaiset esiinnymme mielellämme järkevinä: ”eihän tuollaisesta kannata suuttua, käyttäkää hyvät ihmiset järkeä!” Nostaessamme itseämme jalustalle unohdamme kuitenkin, että kaikkina aikoina kaikki ihmiset ovat olleet sitä mieltä, että omat viat ovat siedettäviä mutta muiden viat sietämättömiä. Niinpä puhumme mieluummin niiden epä-älyllisyydestä kuin omastamme. Onko holocaustin kieltäjien vankilaan tuomitsemisessa ja profeetan loukkaajia vastaan mellakoimisessa niin suurta eroa kuin mitä toivoisimme? Molemmissa tapauksissa rangaistaan niitä, jotka eivät hyväksy itsestään selviä perusarvoja (pyhää?), joiden varassa sivistys seisoo.

Gallupia tehtäessä vain harva kieltäisi kannattavansa mielipiteenvapautta. Monelle mielipiteenvapaus tarkoittaa silti, että jokaisella pitää olla oikeus olla samaa mieltä kanssani. Eri mieltä olevat ovat väärässä (minä olen oikeassa), joten heidän kantansa ei ole varsinaisesti mielipide vaan erehdys. Ja koska erehdyksistä on vain haittaa, ne on syytä oikaista mahdollisimman pian vahinkojen minimoimiseksi.

Miten siis suhtautua holocaustin kieltäjiin? Minua he kammottavat, mutta arvostan ihmisyyttä. Siitä syystä pidän ongelmana aatetta enkä ihmisiä. Oikeuslaitos tuomitsee ihmisiä ja tiede aatteita. Siksi toivon, että tiede kykenee pitämään huolen järjen äänen kuulumisesta, sillä järjen ääni heikkenee varmasti jos jokin muu instituutio tunkeutuu tieteen alueelle.

Vettä kansalle

Sand Land

Nimi Akira Toriyama liitetään hyvinkin usein juuri Dragon Ball -universumiin, erityisesti Dragon Ball Z -animeen, jossa kasa huippuvahvoja sällejä puolustaa maailmaa aina entistä uhkaavimmilta ja voimakkaammilta tahoilta. Itse olen tutustunut viime aikoina mangaan ja animeen pintapuolisesti, ja Toriyamalla on ollut varsin mukavaa aloittaa.

Vaikka Suomenkin telkkarissa pyörivää DBZ-sarjaa on tullut jokunen kerta katsottua, ei se varsinaisesti ole ikinä iskenyt sellaisenaan. Hieman skeptisenä ostin vuosi takaperin Toriyaman alkuperäisen Dragon Ball -mangasaagan ensimmäisen osan, ja yllätyin positiivisesti sen keveään ja humoristiseen otteeseen. Pääosassa olivat seikkailu ja hahmojen välinen kemia, mikä ikävä kyllä kirjoissakin syrjäytyi vähitellen tv-sarjasta tuttujen kahakoiden tieltä. Siksi oli mukava nähdä kaupan lehtihyllyllä Toriyaman yksittäinen manga-teos Sand Land.

Sand Landissa on hyvin samanhenkinen seikkailutunnelma kuin ensimmäisissä Dragon Ball -kirjoissa. Huumori ei ehkä ole yhtä kaksimielistä, mutta saa hymyn suupielille hurttiudellaan. Minua yhä kummastuttaa, kuinka japanilaiset keksivät sarjakuviinsa oikeasti mielikuvituksellisia maailmoja ja hahmoja pitäen ne vielä kasassa tarinan loppuun asti. Sand Land ei ole poikkeus tässäkään suhteessa, sillä aavikkomaan sankarivaljakko on nuori Belzebub-piru, varasteleva Thief-vanhus sekä sheriffi Rao. Tarkoituksena olisi etsiä rutikuivalta planeetalta tarujen vesilähde, koska ahne kuningas rahastaa köyhiä alamaisiaan omalla ainokaisella lähteellään.

Sand Land sisältää useita piirteitä, minkä takia sitä on hankala ajatella “vain” sarjakuvana. Se on pikemminkin aikuisten satu, jonka lukemisesta jää iloinen mieli. Aika harvinaista nykypäivänä, ainakin omalla kohdallani.

2000-luvun kurja

2000-luvun kurja

Elämän ympärille tulee helposti koottua jonkinlainen tukipilari, jonka ympärillä kaikki tuntuu pyörivän. Se voi olla vaikkapa hartaasti toivottu unelma, eräänlainen maaginen päämäärä, jota tavoitellaan henkilökohtaisen ristiretken tavoin. Ilmiön käsittely on yleistä jopa kirjallisuuden maailmassa, mutta sitäkin useammin tarinat punoutuvat unelman rappeutumisen ja uudelleenrakentamisen ympärille. Jopa Jean Valjean tavoitteli omaa Graalin maljaansa: hurskautta ja hyväksytnää, rauhaa ja rakkautta.

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiessä kadonneen aarteen metsästyksen kohteena ovat lähes samaiset ihanteelliset piirteet kuin Victor Hugon langenneella kaleeriorjalla. Kirjan arkisen oloisen päähenkilön, “kotirintamamies” Matti Virtasen, päämääränä on periaatteessa suomalainen unelma, määriteltynä pääministeri Vanhasen mukaan. Omakotitalon hankinta hajonneen perheen yhteenkokoamiseksi on lähes kansallisromanttista haihattelua, joskin vaimon kasvoihin suunnattu nyrkki rikkonee Virtasen oikean elämän kaiman ihannekuvaa. Vaimo ja tytär on kuitenkin saatava takaisin.

Matti osoittaa kaikesta huolimatta samanlaista määrätietoisuutta kuin Valjean: mutkikkaasta alkuasetelmasta on mahdollisuudet nousta ylöspäin hyvän asian takia. Talvisodan veteraanien tavoin kotirintamamies Virtanen käy yhden miehen sotaan mätää asuntokauppabisnestä vastaan aseenaan pilkuntarkka suunnitelma, kuten Ian Flemingin maailmanvalloittajilla konsanaan. Tässä Matti astuukin harhaan hugolaisesta hurskaudesta kohti oman edun tavoittelua: kaikki keinot ovat sallittuja hyvän ja jalon päämäärän myötä. Kuoresta astuu ulos tyypillinen nykyajan ihminen, jolla on kummallinen tapa pitää juuri omia ongelmiaan suurempina kuin muiden – jopa siinä määrin, että muut poljetaan maan rakoon.

Epätoivosta kehkeytynyt unelma johtaa lopulta vainoamiseen, kiristämiseen, epämääräiseen rahankeruuseen sekä muiden lavastamiseen omien tekojen tekijöiksi. Mutta eipä Matilla olekaan omaa hyväntahtoista kirkkoherraa johdattamassa kultaiselle keskitielle, saati sitten omaa tarkastaja Javertia vahtimassa tekoja; häntä seuraavat vain epäluuloiset naapurit, jotka eivät siedä hänen tupakointiaan. Matilta puuttuu myös se olennainen piirre, joka edesauttoi Valjeania: hän ei myönnä tehneensä väärin.

Ihmismielen ailahtelevuuteen on monia syitä. Pilarin särkyessä koko rakennelman herkkä tasapaino järkkyy, millään ei ole väliä. Hieman Imre Kertézin kohtalottoman juutalaispojan tavoin Matille kaikki hämärimmätkin puuhat tuntuvat joiltakin osin luonnollisilta sen ammottavan autuuden edessä, kun vaimo ja tytär palaavat hänen hankinnan alla olevaan omakotitaloonsa. Niin se käy. Jokainen haluaa sisimmissään olla onnellinen ja toteuttaa unelmiaan, mikä lienee helppoa ymmärtää. Mutta jos hyvällä teolla tavoitellaan ainoastaan omaa hyvinvointiaan muita vähätellen, ei tarkoitus luonnollisestikaan pyhitä keinoja.

“Hotakaisen Valjeania” voisi pitää arkipäiväisenä kuvauksena nyky-yhteiskunnan turtuneisuudesta. Ihmiset ovat tottuneet saamaan haluamansa ilman myönnytyksiä, heille kelpaa vain yksi tietty pilari. Ehkäpä maailma ei ollutkaan vielä niin kurja Ranskan vallankumouksen aikoihin.