Hämärästä Clash of Clansin koittoon

Opiskeluaikoina tein herättyäni punnerruksia ja vatsarutistuksia niin paljon kuin jaksoin. Ei minusta salikarhua tullut, mutta pysyin kunnossa. Nykyään herätyskellon piristessä tsekkaan iPhonesta mikä on tilanne Clash of Clansin virtuaalikylässä. Ovatko parannustyöt jo valmistuneet, paljonko kultaa kaivoksissa on yön aikana louhittu ja paljonko siitä on eksynyt yöllisten ryöstelijöiden taskuihin? Kaikki se tapahtuu ennen kuin menen vessaan tai herättämään lapsia. Ja vieläpä nautin siitä, koska se on päivän ainut pelihetki. Dear Eki, olenko epäonnistunut?

Clash of Clans

“Sometimes the T.V. is like a lover
Singing softly as you fall asleep
You wake up in the morning and it’s still there
Adding up the things you’ll never be”
– Stars

Terveiset häämatkalta!

Käväisimme pitkän viikonlopun verran Ikuisessa kaupungissa, Roomassa. Nähtävää oli melkoisesti, mutta onneksi kaupunki oli nähtävyyksiensä osalta melkoinen tilaihme. Monumentit, hotellit ja muistomerkit olivat kaikki sulassa sovussa rinnakkain ja kävelemällä pääsi kaikkialle. Metroakin testattiin. Tuntui silti, että maan alle laskeutumiseen ja sieltä ylöspäin kapuamiseen meni enemmän aikaa kuin muutaman pysäkinvälin taittamiseen jalan.

Kaupunkilomailijalle Roomaa on hehkutettu myös shoppailuparatiisina. Meidänkin reissumme ajoittui kätevästi alennusmyyntien aikaan. Selvästikään Italian taantuma ei vielä Roomaan asti yltänyt, sillä vaikka valikoimaa oli käsittämättömän paljon, olivat hinnat Suomen tasoa. Välillä kalliimpiakin.

Häämatkalla ei pahemmin tullut pelejä ikävä, mutta toki shoppailun lomassa tarkistimme paikallisen tarjonnan. Ei vakuuttanut. Netistä saa edelleen halvemmalla. Lautapeleistä puolestaan liki kaikki oli lokalisoitu italiaksi, mikä oli vähän kehno homma. Jotain erikoisia paikallisuuksia olisi ollut, muttei mitään “must have” -kamaa kuitenkaan. Nappasinpa silti tuliaisiksi mukaani muutaman paketin italiankielistä Magicia. Niitä myytiin hassun näköisissä vihreissä lehtikioskeissa tupakan ja päivän lehtien rinnalla.

Siisti mesta noin muuten. Saa nähdä mennäänkö joskus uudestaankin. Nyt on ainakin lantti viskattu Treviin

Morpheus soittaa vain kerran

Jokin soi. Heräsin ja katsoin kelloa. Vähän yli seitsemän, lauantaiaamuna.

Pirinä ei kuulunut puhelimesta, ei ainakaan omastani. Ei myöskään kelloradiosta. Tarkistin palovaroittimenkin, ennen kuin hoksasin sängyn alta pilkistävän laatikon – ääni tuli sieltä.

Laatikossa oli puhelin. Vastasin siihen:
– Haloo?
– Ne ovat tulossa.
– …
– Pakene. *klik*

Vauhdilla ylös sängystä, vaatteet niskaan ja ovesta ulos. Portaikossa vastaan tulee pukuun ja maskiin sonnustautunut mies. Ei hyvältä näytä. Käännähdän kannoillani ja pinkaisen takaovelle, ennalta-arvattavasti suoraan muiden pukumiesten ja aurinkolasien sekaan. Unenpöpperöinen pakoyritys on äkkiä ohi. Päähäni vetäistään kankainen huppu ja minut heitetään auton takakonttiin.

Ajomatka takakontissa kestää ikuisuuden. Vauhtikin tuntuu liian kovalta ja poukkoilen kaarteissa. Olen huolissani määränpäästä, mutta mieleen hiipii polttavampiakin ongelmia. Kuten miten pitkään happi riittää ahtaassa tilassa.

Lopulta auto pysähtyy ja luukku aukeaa. Mitään en näe vieläkään, mutta matka jatkuu. Nyt jalan, useamman kaverin raahaamana.

Kun huppu lopulta tempaistaan päästäni, minulla ei ole aavistustakaan missä olen. Sieppaajat puolestaan vaikuttavat jotenkin tutuilta. He komentavat riisuutumaan: Vanha omaisuus laatikkoon, tilalle vaateparsi suoraan entisen Itäblokin armeijan ylijäämävarastosta. Saan myös paineilmatoimisen aseen ja ammuksia. Tehtäväni olisi hirvittävä – selvitä hengissä polttareistani!

Tässä vielä kuva aamun mysteerilaatikosta, joka oli salakuljetettu makuuhuoneeseeni. Tarjolla oli kaksi shottia ja puhelin, jossa soittajana näkyi Morpheus. Punainen shotti oli miestä väkevämpää, sininen olisi vain värjännyt suuni siniseksi.

Unfortunately no-one can be told what marriage is

Ehkä paras tapetti pelihuoneeseen

Vuokralaisen elämä on mukavaa, kun ei tarvitse sitoutua pitkiin lainoihin ja on varaa elää kalliillakin alueella. Valitettavasti se tarkoittaa myös sitä, ettei voi sisustaa täysin oman mielen mukaan. Muuten olisinkin jo tapetoinut pelihuoneeni tällaisilla nintendo-teippauksilla:

Blik.com näyttää olevan ainut taho joka noita myy ja heilläkin on putiikkeja vain ulkomailla. Onkohan Suomessa yhtään yritystä joka voisi toteuttaa vastaavia teippauksia?

Keväisiä väristyksiä

Outoja viboja

Vaihdoin jokunen viikko sitten talvitakin kevyempään kevättakkiin. Se johti kahteen vaivaan: vilustumiseen ja kummitteluun. Ensimmäinen oli ihan vaan omaa tyhmyyttä ja meni ohi lepäämällä, mutta jälkimmäinen vaivaa edelleen. Tuntuu kuin puhelimeni aina silloin tällöin hälyttäisi värinällä, suunnilleen niillä paikkeilla, missä talvitakin kännykkätasku oli. Välillä hapuilen vaistomaisesti luuria lonkalta, vain todetakseni sen olevan jossain ihan muualla. Kuten työpöydällä, povitaskussa tai kokonaan toisessa huoneessa.

Googlaamalla löysin oireelleni nimenkin: ringxiety. Suomalaisittain haamuvärinä. Kyseinen ilmiö muistuttaa hiukan amputoitujen ruumiinjäsenten haamusärkyjä ja esiintyy etenkin niillä, jotka käyttävät puhelintaan paljon. Ja minähän käytän. Jopa niin paljon, että kehoni tulkitsee puhelintaskun vaihtamisen amputaatioksi.

En tiedä onko kyseessä psykologinen ilmiö vai olenko vain vääjäämättä muuttumassa kyborgiksi, mutta aika häiritsevää tämä on.

Näkemiin, ystäväni!

Good Bye Windows

Vanhalle tietokoneelle löytyi ottaja. Suuret kiitokset Ollille vihjeestä! Nyt mahtuu taas olohuoneessa liikkumaan.

Vaan olipa kummallista katsella kuinka uskollisesti palvellut Hewlett-Packard katosi ensin laatikkoonsa styroksin ja pahvin sekaan, ja kuinka se sitten kannettiin vieraaseen autoon. Tunnelma oli melkein haikea. Ovella uutta omistajaa kätellessä tajusin, että olen todennäköisesti viettänyt parin vuoden sisällä enemmän aikaa kyseisen koneen ääressä, kuin parhaiden kavereiden kanssa. Ei siis ihme että tuntui kuin olisi ystävää hyvästellyt.

Toivottavasti se pääsi hyvään kotiin.

Elämää kolmistaan

Jalka

Ei auta itku, se on loppu nyt! Kun kaikki liikenevä vapaa-aika menee pikkuasioiden kanssa tappelemiseen, on aika sanoa hyvästit. Nyt ah-niin-ruusuisesti alkanut suhde kuivui sen verran kitkeräksi ja piikikkääksi, etten päässyt edes feldon.nettiä päivittämään.

Onneksi en ole pitkävihaista sorttia, vaan bongasin kaupungilla pyöriessäni uuden kumppanin, hoikan ja vaalean. Nyt asumme kaikki kolme saman katon alla. Kuulostaa hankalalta ja sitä se onkin! Etenkin kun entisen kanssa on niin paljon yhteisiä muistoja, mutta mikään ei toimi. Uuden kanssa taas synkkaa kivasti, mutta aika paljon on vielä opeteltavaa. Eivätkä nuo kaksi oikein ymmärrä toisiaan.

Meinaan että miten onnistuu esimerkiksi valokuvien, kirjoituksien ja muiden muistiinpanojen siirtäminen vanhalta peeceeltä iMacciin? Kaikki levyt on aikanaan formatoitu NTFS-muotoon ja mäkki hanskaa vain FAT32-harkot. Entä mitä kautta kannattaisi kaupata vanha kone pois? Ei tämä switchaaminen nyt niin helppoa ole.

Taut(ofon)inen muutto

Uusi asunto

Pakenimme Punavuoren Putkiremonttia parempaan paikkaan, puolen peninkulman päähän. Paperit pois Pursimiehenkadulta, pahvilaatikot pakettiautoon, päämääräksi punainen puistojen piirittämä pikkutalo.

Perillä puramme paketit pakusta pientareelle. Parisänky punnerretaan porukalla portaikkoon. Pesukone painaa pirusti. Paahtavassa paisteessa punttijätkätkin puhisevat.

Parin puolituntisen perästä pahvilaatikot päästään pinoamaan parketille. Paikat putsataan pian. Pikkusälä pistetään paikoilleen. Porukalle pitsaa palkaksi puurtamisesta.

Peseydyttyämme pällistelemme parvekkeelta pihalle. Pariminuuttisen patikkamatkan päässä pilkottaisi pienvenesatama. Penkereellä pojat potkivat palloa. Pohatat prameilevat purjeveneillään. Poukamassa pikkuruiset poijut poukkoilevat paattien porskuttaessa paksuja pyörteitä potkureillaan.

Pitkän päivän pimentyessä puoliso pörröttää parvekkeella pilkkivän pelitoimittajan päätä: ”pääsetkö petiin?” Pakostakin pitää pelleillä: ”Pleikkari pitäis pistää pelikuntoon. Peliarvostelut postitetaan painoon perjantaina.”