Testissä Beyond: Two Souls

Ysikytluvulla Helsingin keskustassa oli Pinkka-niminen kirjakauppa. Tein siellä kerran loppuelämääni viitoittaneen ostoksen – Valitse oma seikkailusi -pokkarin. Nimensä mukaisesti kirjassa oli useita seikkailuita, jotka etenivät lukijan valintojen mukaan.

Valintoja, valintoja...
Valintoja, valintoja…

En ollut ikinä nähnyt mitään niin mahtavaa. Selasin kirjan lähes puhki ja haalin käsiini myös sen jatko-osat sekä Ian Livingstonen Taistelupelikirjat. Sitten löysin roolipelit ja upposin niiden myötä nörttialtaan syvimpään päätyyn.

Valitse oma seikkailusi -kirjat palasivat mieleen taas testatessani Pleikkarin Beyond: Two Soulsia. Konsepti on täsmälleen sama. Perinteisen pelin sijaan Beyond muistuttaa leffaa, jossa pelaaja tekee valinnat päähenkilöiden puolesta. Osa valinnoista on hyvinkin arkisia, kuten kostaisiko kiusaajilleen, kenet valitsisi kumppanikseen ja hyppäisikö sänkyyn ekoilla treffeillä jne. Osa taas ihan yhtä absurdeja kuin lamavuosien seikkailukirjoissa, kuten antaisiko pohjoiskorealaisen sotilaskuulustelijan kaivaa silmän päästä vai ei..? Hmm ja hmm..

Diggasin Beyondista. Varsinkin sen alusta. Hahmot olivat kiinnostavia, asetelmat hyvät ja valintoja paljon. En kuitenkaan digannut siitä, miten vähän pelaajan valinnoilla oli painoa. Asiat tapahtuivat aina ennalta määrätyssä järjestyksessä, ja pelaaja sai lähinnä valita miten niihin reagoi. Noloimmillaan kohtaukset sujuivat olankohautuksella. Kirjaimellisesti.

Vapaammin haarautuva juoni olisi mahdollistanut useampia moninpelikertoja. Nyt yksi sai riittää. Lisäksi tarina oli ihan liian pitkä ja muuten nokkelia kohtauksia oli pitkitetty keinotekoisesti. Esimerkiksi puolivälin paikkeilla oli havaittavissa jo selvää täytemateriaalia, joka ei liittynyt mitenkään pelin muuhun juoneen. Lisäksi kaksi kohtausta tuli kämmättyä ihan vaan epämääräisen ohjattavuuden takia, kun hahmo hoiperteli vahingossa hotspotin ohi ja käynnisti kohtauksen päättävän cut scenen. Loppuratkaisuja oli sentään useita ja viimeistä tallennusta tuli vingutettua ahkerasti, jotta pääsin näkemään niistä suurimman osan.

Hienona juttuna Beyondista löytyi kaksinpeli, joka sopi teemaan loistavasti. Tyypillisesti toinen pelaajista ohjasti Ellen Pagen näyttelemää Jodieta ja toinen häneen kytkeytynyttä henkiolentoa, Aidenia. Elokuvamaisuutensa ansiosta peli oli oivallista vaimomatskua: tarina oli etusijalla, pelattavuus äärimmäisen yksinkertaistettua napinpainelua ja ohjaaminen onnistui vaimon käteen paremmin sopivalla iPadilla. Ylipitkä tarina ei jaksanut pitää toista osapuolta otteessaan ihan loppuun asti, mutta aika pitkälle päästiin silti. Ja se on paljon se. Moni pelimedia on dumannut Beyondin, koska siitä puuttuu peli. Minä toivon idealle paljon jatkoa, koska se puhaltaa henkeä vanhaan suosikkigenreeni, oman seikkailun valintaan.

Beyond: Two Souls lyhyesti:

Ysäri on taas muotia ja interaktiivinen elokuva on tehnyt comebackin. Toteutus haparoi vielä, mutta yritystä ja tunnelmaa piisaa senkin edestä. Kokeilemisen arvoinen tapaus siis.
(3/5)

Old Skool -seikkailua autenttisessa muodossaan.
Old Skool -seikkailua autenttisessa muodossaan.