Alkujaan suomalaisen Remedyn suunnittelema toimintatähti oli nyt päässyt ulkomaalaisten pelitalojen käsittelyyn. Fiilis on vähemmän ’noir’ ja enemmän ’Die Hard’, mutta sankarin itsesääli ja juoppous paljastavat suomalaiset sukujuuret. Ajan patinaa on myös pelattavuudessa. Max Payne 3 on kuin vuosikymmenen takaa kaivettu edeltäjänsä, mutta grafiikkapäivitettynä. Meno on suoraviivaista räiskintää, jota halkovat vain sankarin kyyniset murahdukset ja nokkelasti ideoidut välianimaatiot. Tunnustan, että perinteisyys häiritsi alussa. Sitten tajusin vääntää aivoni vuoden 2001-asetuksille ja oivalsin, että tässähän tehdään kunniaa alkuperäiselle pelisarjalle.

Max Paynejen juttu ovat aina olleet hidastetut bullet time –kohtaukset, joissa sankari voi väistää luoteja ja jaella pääosumia kummassakin kädessä heiluttelemillaan reikäraudoilla. Sama meno jatkuu kolmosessakin, joskin vihollisten yliluonnollinen lyijykestävyys ja holtiton lukumäärä vesittävät vähän bullet timen aikanaan aikaansaamaa overkill-tunnelmaa. Melkeinpä tärkeämpää on osata maastoutua Gears of Warin tapaan ja röpötellä aseella rauhassa suojan takaa. Kivaa sekin, muttei kovin Paynea.

Pelillisiä innovaatioita Max Payne 3 ei tarjoa, vaan koko korttitalo on rakennettu päähenkilön karisman varaan. Ilman sitä ei pitkälle pötkittäisi, sillä moni muu peli hanskaa kolmannen persoonan räiskinnät paljon Maxia paremmin. Max Paynen asenne, persoona ja silkka coolius pelastavat koko pelin. Nokkelan juonen ansiosta koko raiteilla etenevän räiskintävuoristoradan huristelee mielellään alusta loppuun. Kerrankin hyvin hyödynnetty lisenssi. Suosittelen.

“I didn’t like the way the show started, but they had given me the best seat in the house, front row center.”

Max Payne 3 lyhyesti:

Raideräiskintä 2000-luvun hengessä, alkuperäisiä Max Payne –pelejä kunnioittaen. ***½~ (3.5/5)

“Eräät sanovat minua sankariksi, mutta tein vain sen mitä kuka tahansa mies olisi tilanteessani tehnyt, Massey kertoo: ”Olen aina haaveillut pelaavani videopelejä pitkään ja ilman keskeytyksiä. Se on ollut unelmani ja on sitä edelleen.”

Yhtäjaksoisen videopelaamisen aiempi ennätys oli 11 minuuttia. Sitä piti hallussaan niin ikään yhdysvaltalainen Brian Hutchinson. Taannoiset ennätyslukemat syntyivät kun Hutchinsonin vaimo lukitsi itsensä vahingossa kellariin. ”Tiesin että mieheni pelasi videopelejä”, rouva Hutchinson muistelee: ”Mutta halusin silti järjestellä kellarikerroksen huonekalut uudelleen. Halusin nähdä miltä sisustus näyttää, kun kalusteita siirretään ihan vaan muutama sentti toiseen suuntaan.”

Vasta vaimon raivokas huhuilu kellarin oven takaa keskeytti Brian Hutchinsonin ennätystehtailun ja ennätysajaksi varmistui hulppeat 11 yhtäjaksoista peliminuuttia.

”En tiennyt että 13 minuutin pelaaminen voisi edes olla mahdollista”, hämmästeli Hutchinson uutta ennätystä.

Helpolla ei myöskään James Masseyn veret seisauttavat tulos syntynyt, vaan ennätykseen vaadittiin sekä uhkarohkeutta että rautaista päättäväisyyttä:

”Luulin loppuni tulleen jo 10 minuutin kohdalla: vaimoni tahtoi vaihtaa sänkyyn uuden päiväpeitteen ja minun olisi pitänyt tulla nostamaan patjaa. Pelasin aikaa ja hihkaisin vaimolleni että odottaa ihan vaan sekunnin vielä. Se oli ratkaiseva liike.”

Masseyn vaimo kuuli miehensä hihkaisun ja harhautui tuijottamaan televisiosta meneillään olevaa CSI: New Yorkia.

”Kun 11 minuuttia oli kulunut, tiesin että nyt tapahtuu jotain isoa”, Massey hehkutti: ”Pelaaminen lakkasi vasta kun CSI meni mainoskatkolle ja minun piti mennä nostamaan vaimolleni astioita ylähyllyltä.”

Vaikka moni perheellinen mies unelmoi James Masseyn ennätyksestä ja sen rikkomisesta, ei 13 minuuttisen suorituksen rikkominen ole helppoa. Yrittäjiä riittää, mutta harva päässee lähellekään.

[Lähde: Reddit]

Pelin alussa sankarit tuunaavat ensin hahmoistaan mieleisiään. Sen jälkeen valitaan mukana tulevasta vihkosta seikkailu, jota hahmot lähtevät selvittämään. Seikkailulle luodaan puitteet pienellä tarinalla ja tunnelmaan sopivilla kuvauksilla, jotka yliherra lukee ääneen seikkailuvihkosta. Se jääkin peruspelin ainoaksi roolipelielementiksi. Muilta osin seikkailut ovat silkkaa mättämistä, joka huipentuu ison loppuvastustajan kurmoottamiseen. Esimerkiksi ensimmäisessä tehtävässä hahmojen on nitistettävä maaseutua terrorisoiva jättiläinen armeijoineen.

Taistelu hoituu noppia paiskomalla ja erilaisia kortteja käyttämällä. Monesti taistelun lomaan on piilotettu jokin niksi, joka pelaajien on tajuttava ennen loppukohtaukseen pääsemistä. Vaikkapa salaoven tai artefaktin löytäminen. Se lisää tehtävien kiinnostavuutta. Sooloilemalla hahmot pääsevät vain hengestään, joten upea yhdessä tekemisen fiilis syntyy nopeasti. Tuurivetoisuuskaan ei häiritse, vaan sopii peliin hienosti.

Ruumisarkullinen muovia

Descentin fantasiamaailma on kovin tavanomainen, mutta laajuudessaan vaikuttava. Sankareita on valittavana lukematon määrä. Samoin on hirviöiden laita. Mukana tulevat yksityiskohtaiset muovihahmot pistävät laiskemmankin mielikuvituksen laukkaamaan. Esimerkiksi pelilaudalla siipiään levittelevä demoni on todella vaikuttava ilmestys. Tavarapaljous on mahdutettu puolimetriseen pelilaatikkoon, joka on kokonsa puolesta saanut lempinimekseen ruumisarkku.

Varsinainen pelilauta on modulaarinen, eli se kootaan erillisistä paloista. Löytyy tunnelia, salia, ansaa, laavaa ja ties mitä. Monipuolisuudessa ja mahdollisuuksissa ei ole pihistelty. Toisaalta maastoa on niin paljon, että tarvittavan osan löytäminen käy toisinaan työstä. Varsinkin kun kaikki palat ovat pahvia, eivätkä esimerkiksi kolmiulotteista maastoa, kuten Heroscape-lautapelissä. Näppäiltävää piisaa myös sadoissa pelin mukana tulevissa korteissa, joissa määritellään mm. hahmojen ominaisuuksia, taitoja ja tarvikkeita.

Lisää luolia, enemmän huolia?

Descent: Journeys in the Dark on vasta aloituspaketti. Elämystä voi myöhemmin laajentaa lisäosilla. Niiden mukana saa lisää hahmoja, tehtäviä ja ominaisuuksia. Eräs mielenkiintoisimmista laajennuksista on Road to Legend, joka kytkee peliin hahmonkehityksen ja yksittäisiä seikkailuja yhdistävän juonen. Se tekee pelaamisesta entistä kiinnostavampaa. Toki peruspelilläkin pötkii pitkälle. Pelkästään yhden seikkailun läpipeluu kestää siinäkin helposti neljä tuntia.

Descentin heikkoina puolina ovat ehdottomasti rönsyily ja pikkusääntöjen valtava määrä. Yliherran pitää osata 23-sivuinen sääntökirja riittävän hyvin, tai muuten peliaika menee pikkukysymysten pähkäilyksi. Kuten paljonko toimintapisteitä pitää käyttää kun vaihtaa kädessään olevaa esinettä, montako parannusjuomaa voi juoda vuorossa jne. Lisäosissakin on omat metkunsa. Sääntökirjan lisäksi kannattaa ladata netistä uusimmat FAQ-listat ja sääntötiivistelmät, sekä kaivaa kussakin seikkailussa tarvittavat osat aina valmiiksi esiin ennen aloittamista. Mikään ei latista peli-iloa yhtä tehokkaasti kuin kadonneiden pahvilätkien etsiskely keskellä kiivainta taistelua.

Vaikka ajallinen panostus Descentiin on tuntuva, saa sijoitukselleen rutkasti vastinetta. Pelin kiperimmät seikkailut ovat aidosti mieleenpainuvia kokemuksia, joista puhutaan vielä myöhemmilläkin pelikerroilla. ’Eeppinen’ on nykyään vähän ryöstöviljelty sana, mutta se kuvaa parhaiten Descentin tunnelmaa. Siinä on vaan jotain älyttömän hienoa, kun miekan ja magian sankarit painavat menemään pitkin maanalaisia käytäviä, viitat lepattaen tai haarniskat kalisten. Minulle se tuo mieleen lapsuuden kesälomat, kun ulkona oli aurinko ja helle, mutta me istuimme vain sisällä pelaamassa Descentin esi-isää, HeroQuestia, murehtien ainoastaan Vaeltavan Hirviön seuraavaa hyökkäystä.

Descent lyhyesti:
Noppavetoinen luolastomättö kauniilla figuureilla ja jännittävillä kampanjoilla. Yksi pelaajista ohjaa hirviöitä ja loput koittavat joukkueena kukistaa päävastustajan. Pelaaminen vaatii aikaa, mutta palkitsee huikeilla kokemuksilla.
****~ (4/5)

Ai niin, Descentistä on tekeillä myös virtaviivaistettu versio, Descent 2nd Edition, jonka pitäisi korjata sääntökömpelyydet. Fantasiateemaa karttelevat voivat tutustua myös Doom-lautapeliin, jossa käytetään täsmälleen samaa pelimekaniikkaa kuin Descentissä.

Minä muistan. Se oli silloin kun oli vielä aikaa pelatakin. Nykyään aika kuluu muihin askareisiin. Peleihin vähemmän. En siis pahemmin haikaile menneiden perään, mutta täytyy myöntää, että päivän paras sitaatti saattaa hyvinkin olla tässä:

”When I was your age, we rocket-jumped all the way to school, uphill, both ways… IN BOILING LAVA.”

Okei, ehkä on syytä selventää mistä on kyse. Heroscape on muovifiguureilla pelattava kevytstrategia. Ehkä jopa enemmän lelu, kuin vakavasti otettava lautapeli. Silti tai juuri siksi se on kerännyt hämmentävän paljon kehuja juuri tosipelaajilta. Esimerkiksi Bruno Faidutti on lisännyt sen suositeltujen pelien kirjastoonsa ja pelimaailman kaupallisin pastori Tom Vasel on laatinut siitä viisiosaisen videoesittelyn YouTubeen. Myös lautapelisaitti Boardgamegeek on pullollaan Heroscape-suitsutusta. Pelin kiinnostavuutta lisää sen harvinaisuus. Alkuperäinen painos on ollut loppuunmyyty jo vuosia, eikä lisää ole julkaisijan mukaan luvassa. Enää. Ikinä.

Oma kappaleeni saapui siis jokunen viikko sitten. Se oli iso. Valtavan pahvikotelon sisuksista paljastui muutama kymmenen valmiiksi maalattua pikku-ukkoa, tokeneita sekä kahmaloittain kolmiulotteisia maaston osia. Vähän aikaa paloja kasailtuani oli edessäni komea taistelukenttä täynnä laaksoja sekä kukkuloita. Vähän kuin olisi legoja rakennellut. En ottanut aikaa, mutta ei siihen kauaa mennyt. Sitä paitsi rakentelu oli kivaa.

Seuraavaksi lisäsin kentälle figuja. Löytyi sotilaita, robotteja, lohikäärmeitä ja ties mitä. Vilkaisu taustatarinaan kertoi, että ikuisen elämän lähteistä kamppailevat valkyyrit olivat kutsuneet avukseen aikojen ja ulottuvuuksien taitavimmat soturit. Vähän absurdia, mutta hitto että figuurit näyttivät hyviltä maastossa. Kullakin hahmolla on oma taustatarinansa ja pistearvo, joiden avulla pelaajat voivat kasata itselleen tasaväkiset armeijat. Korttien pläräilyssäkin on oma hohtonsa: Ottaisiko monen sadan pisteen arvoisen lohikäärmeen, vai yrittäisikö voittoa laumalla samuraita ja kyborgeja?

Säännöiltään Heroscape on suoraviivainen, mutta toimiva. Pelin mukana toimitetaan valmiita skenaarioita, joissa on määritelty erilaisia tavoitteita. Tyypillisin tehtävä on pyyhkiä vastapuolen armeijoilla lattiaa, kunnes kentällä on enää omia joukkoja. Polveileva maasto tuo kivasti vaihtelua kaikkeen, samoin arvoitukselliset glyyfit, jotka voivat parhaimmillaan antaa omille joukoille käsittämättömiä supervoimia tai hyydyttää sotilaat kokonaan. Homma ei ole millimetrin tarkkaa sotapelaamista, vaan ehtaa jenkkiviihdettä. Esimerkiksi line-of-sight eli näkyvyys mitataan katsomalla pelikenttää hahmon pään takaa. Jos reitti näyttää selvältä, niin antaa palaa.

Olen vakuuttunut. Heroscape oli sitä mitä odotin. Kaunista pelattavaa turhuutta. Peli oli välitön hitti myös lasten silmissä. Sivuhuomiona sanottakoon, että palikat ovat kestävää materiaalia ja ainakin sen puolesta sopivat hyvin myös lasten leikkeihin. Oma Heroscapeni ei kuitenkaan lasten, vaan isän leikkikalu. Ainakin toistaiseksi. Veikkaan, että Heroscape on niitä ensimmäisiä lautapelejä, joita meillä tullaan koko perheen voimin pelaamaan.

Heroscape lyhyesti:
Kaunis ja yksinkertainen kevytstrategia hulppeilla pelinappuloilla ja kasattavalla kolmiulotteisella maastolla. Tästä ei peli komistu. Isoa Amerikan tyyliä messevimmillään.
***** (5/5)

BTW, jos Heroscape kiinnostaa, kannattaa suunnata katse kohti amerikkalaista House Mouse Games –putiikkia. He ovat erikoistuneet Heroscapeen ja ainakin tätä kirjoittaessa heiltä löytyy vielä mittava valikoima ihan uutta tavaraa sopuhintaan. Toimittavat Suomeenkin.

Industrygamers bloggasi viime viikolla semi-varmana huhuna, että Vitan myyntiä vauhditetaan rasvaisella 50 miljoonan taalan markkinointibudjetilla. Syytä onkin, sillä taskupelaaminen on lipsunut käsikonsoleista muihin mobiililaitteisiin. Suurimpia voittajia ovat älypuhelimet ja lääppärit, joille minäkin povaan aurinkoista tulevaisuutta. Niillä voi paitsi pelata, myös surffata, soitella ja läiskiä nettipokeria. Vitan pitäisi päihittää myös Nintendon DS- ja 3DS-sarjan vekottimet, mikäli meinaa päästä osille mobiilimaailman tuotoista.

Kovan kilpailun lisäksi Vitan polulle mahtuu muitakin esteitä. Japanissa julkaisu jäi laimeaksi eivätkä kaikki pelinkehittäjät vielä uskalla hypätä uuden tulokkaan kelkkaan. Bisnesmielessä pelit kannattaa julkaista sille alustalle, jossa niitä ostetaan eniten. Tekniikka on siinä yhtälössä sivuseikka. Esimerkiksi Vitaa edeltänyt PSP-käsikonsoli oli teknisesti Nintendon alkuperäistä DS:ää tehokkaampi, muttei pärjännyt sille myynneissä. Lopulta pelit ratkaisevat. Applen AppStore on siitä malliesimerkki: omput ovat aina olleet kökköjä pelikoneita, mutta jos alle eurolla niille saa ladattua pikafiksit pelikuumeeseen, alkaa pienistä puroista pian tulla järviä.

Monen alustan välillä pähkäily hämmentää myös kuluttajia. DS, 3DS, PSP, Vita, iPhone vai joku muu? DS ja PSP ovat halpoja, 3DS:ssä on hassu silmät muljauttava kikka ja iPhonella voi soittaa, mutta mitä tekee Vita? Mikä sen kohderyhmä on ja paljonko se maksaa peleineenkaikkineen? Entä kannattaako Vitaa hankkia, jos olohuoneesta löytyy jo telkkariin kytketty iso konsoli? Tulee pian kiire positioida, koska Vita tulee tällä viikolla myyntiin.

Vitan cocktail-tilaisuudessa tuli läiskittyä useampaakin peliä. Ikävä kyllä drinkkilasi kourassa kollegoiden kanssa -käyttötapaus ei ollut ihan normaali. Valitan, te jotka luulitte että se on pelitoimittajan arkea. Laite pitäisi saada kotiin testattavaksi, jotta voisi oikeasti sanoa mihin se pystyy. Mobiililaitteet jos mitkä elävät ja hengittävät yksityiskohtien kautta. Akkukesto, näppäinten sijoittelu, ruudun kirkkaus ja muut toiminnot ovat juttuja, jotka vaativat testailua ajan kanssa ja eri tilanteissa. Lupaan postata lisää fiiliksiä, jos ja kun Vitan hankin.

Vita-kokkareilta sai jälkikäteen muhkean lahjapussukan, muttei sentään itse laitetta. Paketissa oli avainhihna, lompakko ja latauskoodeja. Painava Design-kirja on tosi hieno. Varsinkin sen kansi, jonka suojamuovia liu’uttamalla PlayStation-symbolit heräävät henkiin. Pakko nähdä ennen kuin tajuaa. Ehkä videokuvaan sen joskus.

Gaalalla alkaa olla jo jonkinmoista perinnestatusta. Harvalla isolla pelifirmalla on enää Suomessa edustusta ja sen myötä täkäläisten pelibileiden määrä on laskenut huippuvuosista. Finnish Game Awards alkaa oikeasti olla niitä harvoja tilaisuuksia, joissa kotimaan peliväkeä vielä tapaa yhtä suuressa mittakaavassa. Ikävä kyllä formaatti tuntuu gaalassakin lipsuneen jonkinmoiseen limboon: tavallaan kyseessä on pelaajien oma juttu, tavallaan se on pelkkää markkinointia mainstreamille. Missit, minijulkkikset ja SubTV:n kuvausryhmä tuntuivat tänäkin vuonna olevan mukavuusalueensa ulkopuolella kaiken pelikansan keskellä. Ja vähän turhan moni palkintojen jakaja aloitti taas puheensa sanoilla: ”En mä tiedä peleistä mitään, mutta…” Veikkaan että hc-pelaajien gaala ottaa jatkossa etäisyyttä massatapahtumaan. Esimerkiksi Pelit-lehti jakeli omat palkintonsa jo ennen gaalaa. Lieko uusi trendi.

Fiilikset Finnish Game Awardsin jälkeen olivat aiempien vuosien tapaan hyvät. Plaseeraus oli erityisen onnistunut. Vieressäni istui Angry Birdsin pääsuunnittelija, Jaakko Iisalo. Vastapäätä puolestaan KonsoliFINin Paavo. Keskustelu oli iloinen sekoitus yleistä peliläppää ja industry-huhujen puintia, sekä tietysti vanhojen aikojen glorifiointia: ”Olin minäkin ennen nuori ja innokas pelitoimittaja, kuten sinä. Sitten sain nuolen polveeni.”

Lämmin kiitos Figmalle kutsusta. Toivottavasti huolitte minut mukaan vielä ensi vuonnakin.

Nexus Opsissa kukin pelaaja ohjastaa galaktista kaivosyhtiötä, jotka tavoittelevat harvinaista Rubium-mineraalia. Helppojen louhintatehtävien lisäksi omaa liiketoimintaa on puolustettava ja laajennettava voimakeinoin. Rahalla saa palkattua sotakalustoa aina perusmortista kiitäviin, loikkiviin ja liitäviin avaruushirviöihin asti. Vuorollaan voi muutenkin tehdä mitä tahtoo, mutta emoyhtiön määrittelemien salaisten tehtävien suorittamisesta palkitaan normaalia ruhtinaallisemmin. Osa tehtävistä on niin absurdeja, ettei omia saati vastustajan tekemisiä ole helppo ennakoida. Esimerkiksi ihmisarmeijalla hyökkääminen on melkein aina tuhoon tuomittu yritys, mutta salainen tehtävä voi määritellä sen monen voittopisteen arvoiseksi operaatioksi. Voittopisteitä saa myös jokaisesta voitetusta taistelusta, joten peli kannustaa aktiiviseen ja lähes aggressiiviseen pelityyliin. Se on piristävää vaihtelua kyttäilylle ja optimointishakille.

Visuaalisesti Nexus Ops muistuttaa 1970-luvun camp-skifiä, vaikka onkin julkaistu 2005. Figuureita on paljon ja 70-luvun tyyliin ne hehkuvat uv-lampun loisteessa. Vastaavaa en ole muissa peleissä nähnyt. Pelilauta rakennetaan heksoista, mikä tuo mukavaa vaihtelua konflikteihin.

Kaivosplaneetan monipuolisen maaston hyödyntäminen, rubium-kaivosten valtaaminen ja tukilinjojen miettiminen vaatii taitoa. Varsinaiset taistelut ratkeavat kuitenkin tuurilla. Tehokkaammilla yksiköillä on parempi todennäköisyys voittaa, mutta toisinaan onnekas astronautti onnistuu pudottamaan arvokkaan Lava Leaperin silkalla tsägäosumalla. Oikukkaiden noppatulosten lisäksi satunnaisuutta syntyy myös erilaisten erikoisvoimien ja sattumakorttien kautta, jotka voivat mm. kääntää painovoiman vinksalleen, antaa ylimääräistä rubiumia tai vaikka joukkueellisen avaruusdesantteja kylvämään tuhoa vihollislinjojen taakse. Satunnaisuus on piristävää ja antaa aloittelijoillekin mahdollisuuden menestyä, jolloin jännitys ei missään vaiheessa lässähdä.

Nexus Ops ei ole reilu peli. Varsinkin monen pelaajan kohtaamisessa heikoimmin taktikoiva jää helposti muiden kynnysmatoksi. Tuuri ja hävityistä taisteluista saatavat hyvityskortit tasaavat tilannetta hieman, mutta päätehtaiden menetyksestä on vaikea toipua. Reilua ei ole sekään, että Nexus Ops on loppuunmyyty. Peli floppasi mainstream-markkinoilla, mutta keräsi ansaittua glooriaa harrastelijapiireissä. Pelin viimeisistä myyntikappaleista piti taistella. Hankin oman Nexus Opsini Australiasta asti. Siellä oli Avalon Hillin jämävarastoa vielä jäljellä. Huuto.netissä ja eBayssa tarjottujen hintojen perusteella pidin sitä jopa hyvänä sijoituksena, kunnes Fantasy Flight Games romautti kurssit ilmoittamalla julkaisevansa pelin uudestaan. Jos uusintapainos on läheskään yhtä hyvä kuin alkuperäinen Nexus Ops, kannattaa se poimia talteen välittömästi.

Nexus Ops lyhyesti:
Nopeatempoista taistelua ja taktikointia tieteisleffasta tempaistulla kaivosplaneetalla.
***** (5/5)

[ks. myös Nexus Ops -pelin virallinen sivu]