Categories
Elokuvat ja tv Pelit

Väkivallan historiaa ja pelaamisen tulevaisuutta

Väkivallan parituntinen historia

Kamalasta Doom-leffasta toipuminen tapahtui nopeasti. Microsoft tarjosi lääkkeeksi kutsuvierasliput History of Violencen ennakkonäytökseen. Siellä tarjottiin limua ja popcorneja. Viimeksi mainittuja en ole syönyt tällä vuosituhannella kuin kerran.

Elokuva oli loistava. Siinä oli samanlaista hällä-väliä –tylyttelyä kuin Mel Gibsonin aliarvostetussa Paybackissa. Välillä rikkonainen juoni vähän häiritsi, mutta kokonaisuutena elokuva oli mainiota viihdettä. Jopa pääosassa patsasteleva Aragorn Mortensen yllätti positiivisesti. Mikäli korostettu väkivalta ei inhota, on History of Violence ihan katsomisen arvoinen pätkä. Me pidimme.

Xbox 360 – toinen kerta

Leffaillan viralliset jatkot järjestettiin Joanna Darkin* asunnolla, Kampissa. Itse olin tutustumassa paikkaan jo lauantaina, jolloin neiti Dark oli epäkohteliaasti poistunut paikalta ja jättänyt asunnolleen vain täyden jääkaapin ja neljä Xbox 360 –pelikonsolia. Sama meno jatkui nytkin. Neiti Dark ei ollut taaskaan paikalla, joten jouduin tyytymään ilmaiseen juotavaan ja joulukuussa julkaistavan huippupelilaitteen ennakkotestailuun.

Joannan makuuhuoneviihdyke

Rehellisesti sanottuna Xbox 360:n nykyinen pelitarjonta ei pudottanut silmiä päästä. Pelit eivät olleet huonoja, mutta uuden konsolisukupolven hehkuttelua lukiessani odotukset olivat nousseet kohtuuttoman korkeiksi. Bugejakin löytyi paljon ja testattavat pelit olivat selvästi keskeneräisiä. Esimerkiksi Perfect Dark Zeron tekstuurit kaipasivat kipeästi viimeistelyä. Project Gotham Racing 3:ssa radat loppuivat kesken kilpailun ja autot jäivät sudittelemaan näkymätöntä seinää vasten.

Eittämättä mielenkiintoisin tuttavuus oli Rare-pelitalon Kameo, jota pelailin suurella innolla. Kyseessä on jonkinlainen seikkailun ja pulmanratkonnan yhdistelmä, joka vieläpä näyttää hyvältä. Pelaaminen onnistui myös kaverin kanssa, jolloin etenkin toimintakohtauksissa oli kunnolla meininkiä. Ihan helpoimmasta päästä peli ei ole, sillä itse pyörin pahimmillani yli vartin yrittäessäni keksiä mihin seuraavaksi pitäisi mennä.

Jäin myös aprikoimaan, millaiselta pelikuva mahtaa näyttää tavalliselta tv-ruudulta. Joannan kämpässä kun oli vain HDTV-kuvalla varustettuja taulutelkkareita. Isän lahjoittama vanha Sony ei välttämättä pyöritä uutuusboxin tuotantoa aivan yhtä sulavasti.

(* pelirajoitteisille tiedoksi: Joanna Dark on Perfect Dark -pelin naispuolinen päähenkilö ja täysin fiktiivinen hahmo. Selvitys on paikallaan, sillä huhujen mukaan ainakin Livegamersin Killi joutui jo vaikeuksiin kerrottuaan tyttöystävälleen hurjista kemuista “jonkun Joannan” luona)

Categories
Elokuvat ja tv

Tsompi päässä

Semper fi this

Työnantajani sponsoroi jalomielisesti liput Doom-elokuvan ennakkonäytökseen. Sain huijattua GV:n mukaani todistamaan surkeuden multihuipentumaa. Tätä juttua ei kannata lukea, jos haluaa katsoa elokuvan ja säilyttää jännityksen!

Elokuvan idea oli lainattu suoraan pelistä. Jokin menee hirvittävällä tavalla vikaan Marsin tutkimuslabrassa – siis sen planeetan, ei suklaan – jonka vuoksi paikalle lähetetään kova kommandoryhmä ottamaan asiasta selvää. Elokuvallisesti lähin vertailukohta lienee mainio Aliens.

Elokuvan tekijät ovat nähneet todella paljon vaivaa saadakseen kaikki kliseet mahtumaan mukaan. Heti leffan alussa katsojalle tehdään selväksi, kuka on kommandoryhmän limanuljaska-petturi, kuka pakollinen kovajätkä ja kuka älykkö jne. Mauttomat one-linerit vain vahvistavat roskaisaa tunnelmaa. Juonellisesti Doom on menetetty tapaus jo ensimmäisen vartin jälkeen.

Toimintapuolella on sitten vilkkaampaa, eikä efekteissä ole säästelty. Ikävä kyllä pelistä tuttuja lentäviä päitä ja vaaleanpunaisia mörköjä ei nähdä, vaan räiskyttely lipsuu enemmänkin zombiosaston puolelle. Ja minä kun niin odotin kovasti näkevän Baron of Hellin valkokankaalla… Aseetkin ovat jotain puppua, eikä edes haulikko ole mahtunut mukaan. Mälsää. Onneksi Doomin paras ase, BFG-9000, on saatu mukaan.

Doom-leffan omalaatuisimpana innovaationa voidaan pitää viimeistä kymmenminuuttista, jossa tapahtumat kuvataan pelin tavoin päähenkilön silmien kautta. Siinä oli kunnon indie-meinikiä, joka muistutti tapahtumiltaan erehdyttävän paljon Ollin ja Esan kanssa tehtyä Doom-filmatisointia muutaman vuoden takaa. Ainoastaan tekopartoja ja ketsuppia oli enemmän.

Kaipa Doom on ihan katsottava pätkä, jos sen osaa ottaa vitsinä. Ilahduttavaa oli myös päälle liimatun romanssin puuttuminen, joka on onnistunut pilaamaan monta hyvin alkanutta pätkää. Kuten Matrixin.

Viikon one-liner:

Päähenkilö paiskaa pahan merijalkaväen zombi-kersantin teleporttiin ja heittää kranaatin perään:

“Semper fi THIS!”

Categories
Elokuvat ja tv

The bitch is dead

James Bond #6: Daniel Craig

James Bond -elokuvien suurena ystävänä olen tässä seurannut jo yli vuoden päivät mediassa myllännyttä huhu- ja spekulointitulvaa nelinkertaisen 007-näyttelijä Pierce Brosnanin seuraajasta. Uuden miehen palkkaaminen on herättänyt minussa monia ristiriitaisia tunteita, sillä itse tutustuin sarjaan Brosnanin vuoden 1995 debyyttileffalla 007 ja Kultainen Silmä, mikä samalla on tehnyt irkkuherrasta henkilökohtaisen suosikkini sulavasanaisen sekä vodkamartineja litkittävän agentin rooliin.

Brosnanin seitsemänvuotinen kausi Bondina tuotti hedelmää neljän elokuvan verran, joskin enemmistö on kärsinyt kehnohkoista käsikirjoituksista ja ylitseampuvista toimintakohtauksista. Jossakin on menty pahasti metsään, kun 007 pakenee metallisen lautan ja laskuvarjon varassa tietokoneella luotua hyökkyaaltoa ála Kuolema saa odottaa. Siinä missä Kultainen Silmä palautti astetta flemingmäisemmän otteen Timothy Daltonin tähdittämän kasarihenkisen 007 ja lupa tappaa -rymistelyn jälkeen, lupaava suunta kääntyi jo heti seuraavan elokuvan kohdalla. Huominen ei koskaan kuole -elokuvan konna – katsojalukujen takia sotaa lietsova mediamoguli – on osoitus siitä, että kylmän sodan loppumisen myötä uusien uhkakuvien luominen tuntuu olevan nykyisille Bond-käsikirjoittajille lähes ylitsepääsemätön haaste.

Haaste, jota Bondin luojan, Ian Flemingin, ei tarvinnut kirjailijan urallaan eikä elinaikanaan itse miettiä tai saati sitten ratkaista.

Järjestyksessä 21. virallinen 007-elokuva pohjautuu nimensä mukaisesti Flemingin ensimmäiseen Bond-teokseen Casino Royale. Ironisesti Pierce Brosnaninkin toivoma ja ajama suunnanmuutos realistisempaan sekä hahmopohjaisempaan käsikirjoitukseen jää mieheltä itseltään kokematta, sillä johtoportaan isokenkäiset pamput päättivät aloittaa uudistukset puhtaalta pöydältä – uudella Bondilla. Jopa Flemingin Bondiksi kutsutun tumman Brosnanin jälkeen onkin vain pudisteltava päätään, kun rooliin on virallisesti nimetty vaalea ja gangsterimainen Daniel Craig. Pestiin kun olisi ollut tarjolla roolista yhä kiinnostuneen Brosnanin lisäksi muun muassa Oscar-ehdokas Clive Owen, jonka kieltäytymisen taustalla on tietolähteiden mukaan jotakin vaatimattoman palkkapussin tapaista.

Tuoreimpien pätkien menestys pohjautui pitkälti Brosnanin karismaan, joka pelasti ainakin omalla kohdallani useimmat aukot tarinankerronnassa. Vaikka Casino Royale on romaanina mielenkiintoinen, olen hieman varautunut valkokangassovituksen laadun suhteen. Itse kirja ei täytä pituudessa elokuvan vaatimia mittoja ja kylmän sodan aikaiset teemat on väkisinkin karsittava pois nykypäivän suvaitsevia elokuvamarkkinoita silmällä pitäen. Myös Bondin valkokankaan tupakkalakkoa aiotaan jatkaa, vaikka Flemingin kuvausten mukaan miehen luonteenpiirteisiin lukeutuu vaatimattoman 70 savukkeen päivätahti; mieluummin väkivaltaa kuin tupakointia lasten nähtäväksi, niinpä niin.

Mikäli käsikirjoittajaduo Neal Purvis ja Robert Wade onnistuu tärvelemään Casino Royalen tarinan Kuolema saa odottaa -loppusekoilun tavoin, ei tuore epä-Bondimainen Bond välttämättä vähennä elokuvan ympärillä pyörivää skeptisyyttäni. Täytyy vain toivoa, että maalailen piruja seinille aivan turhan päiten.

Categories
Elokuvat ja tv Henk.koht.

Eihän keisarilla ole vaatteita ollenkaan!

Sormusten Herran kolmas osa ei tyydytä Ollia. Syy on ilmeisesti natsien. Kuinka ihmeessä?

Moi vaan, kaikki elämäntavan harrastajat, ja miksei muutkin lukijat. Kävin eilen katsomassa kovasti kohutun ja kehutun Sormusten Herra –trilogian finaalin kovin odotuksin, sillä kaksi ensimmäistä osaa olivat tavoittaneet Tolkienin hengen ja olivat eeppisyydessään ennennäkemättömiä. Mutta mutta. En ollut vakuuttunut, en edes viihtynyt elokuvaa katsoessani. Keski-Maan suuri sota toi mieleeni kaikki fasismin myytit, ja kun en fasimia kovin korkealle arvosta, ei elokuvasta jäänyt kovin paljoa käteen.

Kaikki yhteiskunnat (paitsi hobittien) oli viritetty vain ja ainoastaan sotaa varten. Kukaan mies ei tehnyt tuottavaa työtä, kaikki vain patsastelivat kiiltävissä ka koristeellissa univormuissaan. Naisia ei yhteiskunnassa juurikaan näkynyt, ja heidän virkansa oli (muutamaa sankaritarta lukuunottamatta) itkeä ja pelätä milloin mitäkin. Fasismi korostaa yhteisön ensisijaisuutta yksilöön nähden ja käyttää keinoinaan seuraavia myyttejä: myytti ikuisesta vihollisesta, jonka pelkkä olemassaolo tekee hyvät ajat mahdottomiksi (örkit/juutalaiset); myytti ongelmat ratkaisevasta sodasta; myytti kohtalon asettamasta johtajasta (Mussolini/Aragorn); myytti ihmisen velvollisuudesta kuolla käskettäessä; myytti massojen velvollisuuksista johtajaansa kohtaan; myytti sotilaskunniasta ihmisen korkeimpana hyveenä; ja lopuksi tietysti myytti sotimalla saavutetusta onnen kulta-ajasta ilman ikiaikaista pahaa.

Kuulostaako tutulta, Kuninkaan paluun nähneet?

Vastaväitteitä

Eikös Sormusten herra ole pastissi vanhoista myyteistä? Arvostetaanhan Iliaassakin urhokkaita tekoja ja tapetaan troijalaisia surutta. Kaikki kansalliseepokset taitavat sitä paitsi kertoa sodasta.

Vanhoissa myyteissäkin ihmisillä on ihmisen arvo. Iliaan taistelukohtauksissa kerrotaan, että A, B:n poika tappoi C:n, D:n pojan. Siinä kuolevat ovat ihmisiä, eivät vain univormuun (uniform tarkoittaa yhdenmallista tai –muotoista) pukeutuneita pelinappuloita, jotka käyttäytyvät massoina vailla yksilöllisyyden häivääkään. Vanhoissa eepoksissa henkilöiden toiminnalle löytyy uskottavia motiiveja, harva on paha pelkkää pahuuttaan.

Eeppisyys vaatii suurta mittakaavaa, ja kaukaa katsottuna yksilöiden joukko näyttää yhdeltä köntiltä.

Sormusten herran eeppisyys arkkitehtuurissa ihmetyttää. Kaikki rakennukset ovat maailman suurimpia valtaistuinsaleja, linnoituksia, kaupunginmuureja ja torneja, mutta missään ei näy mitään sellaisia rakennuksia, joita tarvitaan rauhan aikana tai ylipäätään käytännön töihin.. Missä ovat koulut, käsityöpajat, virkamiehet tai edes marssivien armeijoiden huoltokuormastot? Ei kukaan oikea kuningas istu hiljaa jalkapallokentän kokoisessa salissa odottamassa, että joku sattuisi tulemaan kylään.

Kullekin omansa. Sehän on vain viihdettä. Jos haluaa syventyä makrotalouden rakenteisiin, kannattaa ehkä mieluummin lukea alan kirjallisuutta kuin nillittää Hollywood-elokuvien ottamista taiteellisista vapauksista.

Minun elokuvaelämystäni häiritsee, kun epäloogisuudet ja totalitaarisuus hyppivät koko ajan silmille. Väkivallan viihteellistäminen pelottaa. Suosittelen Michael Haneken ”Funny Games” –elokuvaa ja Dalton Trumbon ”Sotilaspoika”-kirjaa niille, jotka pitävät väkivaltaviihteestä. Niissä sattuu. Oikeasti. Väkivallasta (oikeasta tai fiktiivisestä) nauttiminen ei tee kenestäkään parempaa ihmistä.

Väkivaltaan ja valheeseen turvaudutaan vasta sitten, kun järkisyyt ovat lopussa. Oikeassa elämässä ei ole pahoja ihmisiä, jotka tekevät pahaa pelkästään pahuuttaan. Ihmisen tulee ajatella, eikä vain totella sokeasti. Tämänkaltaiset perustavanlaatuiset tosiseikat saattavat unohtua, jos omaksuu väkivaltaviihteen maailmankuvan pureskelematta.

Oli Kuninkaan paluussa toki hyvääkin. Frodon, Samin ja Klonkun kolmiodraama toimi hyvin, siinä osapuolilla oli uskottavat motiivit toiminnalleen. Alku, jossa Sméagol ja Déagol löysivät sormuksen, toimi myös hyvin. Tekniseltä toteutukseltaan Sormusten herra –trilogia oli edelläkävijä, ja jäänee tehoste-historiaan virstanpylväänä ja vertailukohteena tuleville eeppisille elokuville.

PS. Missä kohdassa soitetaan Värttinää?