Nythän kävi niin, että toistasataa peliä kattava lautapelikokoelmani muuttui juuri käyttökelpoisesta viihdekeitaasta turhamaiseksi varastoksi. Pääkaupunkiseudun Kirjastosta löytyy nykyisin melkein kaikki parhaat lautapelit, aina klassikoista viimeisimpiin uutuuksiin. Paras puoli niissä on tietysti se, ettei ylisuureen laatikkoon pakattuja pelilautoja ja -merkkejä tarvitse enää säilöä kotona, vaan pelit saa palauttaa pelaamisen jälkeen. Ajattelin siis myydä lootat pois hyllyistä, laittaa tyhjät hyllyt Huuto.netiin ja nauttia veroeurojeni hedelmistä tilavammassa kodissa. Noh, ehkä pari peliä säästän.
Kuva liittyy. Siinä yön läpi pelaamamme Robinson Crusoe, josta pidin hurjasti:
En ole aikoihin lukenut hyviä sarjakuvia. Kaverin vinkkaamana tartuin kuitenkin Sandmaniin, kun niitä lähikirjastosta löytyi. Yhden luettuani piti haalia loputkin käsiini. Toimivat hyvin näin talvisina viikonloppuaamuina, jolloin ensin ei tee mieli nousta sängystä ja sen jälkeen ei haluaisi nousta kahvipöydästä.
Kellarista on löytynyt jo Legoja sekä lautapelejä, mutta nyt taisin iskeä todelliseen kultasuoneen: pikkupoikana kenkälaatikkoon pakkaamani elektroniikkapelit, nuo piipittävät painajaiset ja lama-ajan pelastajat. Monta hyvää on vielä tallessa, vaikka osan muistelen myyneeni kirpparilla. Todennäköisesti liian halvalla. Onkohan näillä enää mitään arvoa? Tuntuvat toimivan edelleen joka ikinen, mutta toki pientä patinaa on jo havaittavissa. Tuskin näitä lasten leikkeihin kannattaa sentään antaa.
Nintendon Wii U:lle julkaistu Super Mario Maker -peli on mainio tapaus. Se antaa pelaajille (melkein) vapaat kädet erilaisten Super Mario -kenttien tehtailuun. Ajatus on ihailtava, sillä Nintendo on tarkka brändistään ja henkisestä omaisuudestaan. Tähän asti muut eivät ole saaneet Mariota meikata. Nyt on kuitenkin toisin. Pari iltaa on vierähtänyt hassuja ratoja tehtaillessa. Pelin mukana tuli myös nätti kahvipöytäkirja, jonka kanssa voi yrittää oppia lisää pelisuunnittelusta.
Pakko muuten nostaa hattua Mario Makerin perheystävällisyydestä: ainakin meillä lasten suurinta hupia on rakentaa lähes sadistisen vaikeita ratoja, ja hihittää sitten olan takana kun minun ohjaamani Mario kimpoilee ansasta toiseen. Toisinpäin pelimuoto ei toimi ihan niin hyvin. Ei vielä ainakaan.
Viimekertaisten kellarilöytöjen innoittamana kaivoin vähän syvemmälle. Kävi kuten aina. Syvyyksistä löytyi kauhuja ja hirviöitä. Onneksi kuitenkin vain lautapelimuodossa:
Kyseessä on siis alkujaan jo seitkytluvulla julkaistu lautapeli Which Witch?, josta ilmestyi vuonna 1986 suomeksi lokalisoitu versio, Kummituslinna. Pelissä ohjataan pelokkaan näköisiä lapsosia, joiden epäkiitollisena tehtävänä on tukkia portti tuonpuoleiseen. Ikävä kyllä kyseinen portti sijaitsee kummituslinnan korkeimmassa tornissa, ja matka sinne on täynnä kammottavia ansoja. Esimerkiksi heti kummituslinnan ovella patsasteleva haarniska saattaa silpaista kirveellä jakauksen uusiksi, jos pelionni ei ole myötäinen. Onneksi kuolemaa ei pelissä tunneta, vaan haaverin sattuessa joutuu vain peruuttelemaan vähän taaksepäin. Reitti kulkee kummitusmetsän kautta suureen saliin, jossa on tärisevä lattia, ja sieltä edelleen groteskiin tyrmään ja torniin. Pelin voittaa se, joka pääsee ensimmäisenä sulkemaan ruumisarkkua muistuttavan portin.
Vaikka kyseessä on perinteinen “heitä noppaa ja liikuta nappulaa” -tyyppinen tuuripeli, on siinä edelleen imua. Nuoremmalle pelaajalle teema ja pelilauta ovat automaattisesti kiehtovia. Lapsista on kiva kokea pelottavia juttuja turvallisen aikuisen kanssa. Aikuiselle palkinto tulee lasten tunteita tarkkailemalla. Silloin pääsee ajassa yli 30 vuotta taaksepäin: “juuri tuoltahan minustakin tuntui lapsena.”
Katsokaapa mitä kaapista löytyi: kaikki vanhojen lego-rakennussarjojen käyttöohjeet. Kaikki oli siististi ja sileästi pakattu vanhaan muovimappiin. Vanha muovi oli jo ihan haperoa ja murtui, kun kurkistin mapin sisään sisään. Paperi ei ollut mennyt miksikään. Ohjeiden lisäksi mapistä löytyi alkuperäisiä pahvisia paketteja, jotka oli leikattu päädyistä auki ja säilytetty nätisti. Vähänkö siistiä! Piti ihan ottaa kuva.
Huomasinpa samalla, että vanhoissa legojen kokoamisohjeissa oli hienoja vaihtoehtoisia rakennustapoja. Siis pelkkiä kuvia kaikesta mitä samoilla osilla voi tehdä, muttei erillisiä kokoamisohjeita niiden tekemiseen. Monet olivat tosi hienoja. Esimerkiksi matkailuautosta sai purjeveneen, laiturin ja ties mitä hauskaa. Kuvista tuli hyvin esiin se, että legot ovat muutakin kuin mitä myyntipakkauksessa sanotaan. Mielikuvituksen käyttämiseen rohkaistiin. Vertasin sitten vanhoja ohjeita nykyohjeisiin: uudet ovat selkeämpiä, mutta niissä ei ole noita vaihtoehtoisia rakennustapoja. Miksiköhän? Haluaisin uskoa, että nykylapset ovat fiksumpia kuin vanhempansa. Silti nykylapsille tarjotaan muutaman palikan “rakennus”-sarjoja, kuten Lego Friendsejä. Tuli mieleen vanhat Lego-mainokset. Muistelkaapa niitä seuraavalla kerralla lelukaupassa:
Nythän kävi niin, että nykyinen näytönohjain, Nvidian GTX 460, rupesi kellottelusta huolimatta kyykkäämään jopa uusien pelien minimiasetuksilla. Piti siis päivittää. Pihinä miehenä en raaskinut ostaa kaupasta uutta, vaan bongasin netistä käytetyn R9 280:n. Muutama havainto:
1. Onpas se iso!
Näytönohjaimet ovat kasvaneet melkein samaa tahtia kuin pienet lapset. Tämä MSI:n malli oli Sapphiren ohella ainut joka edes sopi meikäläisen vanhaan Antecin koppaan.
Oikeastaan vähän liiankin kuuma. Pelatessa ytimen lämpö kohosi melkein sataan asteeseen. Parin illan googlaamisella uskaltauduin avaamaan kortin, koska käytetty, ja vaihtamaan lämpötahnat. Vanhaa kamaa olikin stryytattu melkoisesti. Korvasin sen ohuemmalla kerroksella ja katso: kaikki toimii kuten pitää. Eläköön Internet ja suomalainen insinöörikoulutus!
Kaikki vanhat pelit saa huoletta lyödä maksimiasetuksille. Uusiin peleihin tehot eivät ihan riitä, mutta jään odottelemaan vuodenvaihteen uutuuksia. Pelaamisiin!
Paikallisesta leikkipuistosta löytyy myös lautapelejä. Ja näppäryyspelejä, kuten oheinen sammakkopeli. Tuli ihan lapsuus mieleen. Ettei olis jopa täsmälleen sama peli 😀
Opiskeluaika kasvatti pelaamattomien pelien backlogia reippaanlaisesti. Varsinkin PlayStation Plus -palvelusta ladattavia ilmaispelejä tuli enemmän kuin PS4:n kiintolevylle mahtui. Koska olin jo valmiiksi tuunausfiiliksissä taannoisen pc-virittelyni jälkeen, päätin antaa pienen käsittelyn myös PS4:lle: lisää tallennustilaa ja heti! Näin se käy:
1. Hanki uusi 2,5″ kiintolevy. Nettipuheiden perusteella suurin osa levyistä toimii heittämällä, mutta eräitä malleja on ollut hieman hankala sovittaa PS4:n sisäiseen levykelkkaan. Omaan koneeseeni asensin kahden teratavun kokoisen Seagate Momentus Spinpoint M 9T -levyn. Se kustansi reilun satasen, mahtui hienosti kehikkoon ja tunnistui normaalisti PS4:ssa. Suosittelen, kun en paremmastakaan tiedä.
3. Hanki muistitikku, jossa on riittävästi tilaa ladatulle päivitystiedostolle. Tätä kirjoittaessa yksi giga näyttäisi riittävän. Suosittelen alustamaan tikun FAT32-tiedostomuotoon. Sen jälkeen tikulle tehdään kansio nimeltä “PS4” ja sen sisään toinen kansio nimeltään “UPDATE”. Kaikki isoilla, ilman lainausmerkkejä. Sen jälkeen siirrät netistä ladatun PS4UPDATE.PUP-tiedoston UPDATE-kansion sisään.
4. Ratkaisun hetki. Jos vanhalla kiintolevyllä on vielä säästämisen arvoista tavaraa sisällä, ne kannattaa kopioida talteen. Esim. minä siirtelin paikalliset tallennustiedostot PlayStation Plus -pilvitallennustilaan. Sen jälkeen virrat pois, kotelo auki ja uutta levyä tilalle. Netistä löytyy hyviä video-oppaita fyysiseen näpertelyyn, esim. Psaijai-nimimerkin video on erinomainen, ks. alta:
5. Sitten vaan virrat päälle ja nauttimaan!
Kaikkiaan päivitys oli jopa vielä nopeampi operaatio kuin video antoi ymmärtää. Ainoastaan USB-tikun tunnistamisen kanssa oli haasteita: PS4 ei meinannut tunnistaa sitä lainkaan. Viat kuitenkin ratkesivat, kun tajusin nimetä tikun uudelleen alle kahdeksanmerkkisellä nimellä. Hyvä vinkki muillekin, jos päivitys ei meinaa heti käynnistyä.
Uuden uljaan setupin käynnistyessa tunnelma on varsin juhlava. Parin teran kiintolevylle mahtuu kaikki tähän asti julkaistut plussapelit – ja tilaa jää ylikin. Pelikokemus alkaa siis muistuttaa yhä enemmän pc-pelaamista – hyvällä tavalla. Eli jos olet kuten minä, etkä jaksa keskittyä yhteen peliin loputtomasti, suosittelen lämpimästi suuremman levyn asentamista. Jos taas pelaat lähinnä Destinyä, niin hyöty lienee marginaalisempi.
Se on täytetty: Master’s Thesis palautettu määräajassa ja täysin pistein. Yritin sen kunniaksi vähän pelata illalla, mutta tuli hirveän syyllinen olo: miksi tuhlata aikaa mihinkään muuhun, kun voisin olla tekemässä toista gradua?