Shall we play a game?

Defcon

Lanittaessa on tullut tutun porukan kesken tavaksi haalia aina jokin musta hevonen pelivalikoimaan. Eilen (huhhuh) päättyneiden äijäilykinkereiden yllätys oli Introvisionin Defcon, joka on voittanut puskan takaa nipun palkintoja ja paljon retrohenkistä virnistelyä. Defcon on nimittäin ilmetty kopio WarGames elokuvan pelistä, jopa niin pitkälle, että peli itsekin irvailee asialle (tuijottakaa päävalikon fluffilistoja tarpeeksi kauan).

Defconin paras puoli on se, että se todistaa jälleen sen, ettei hyvän pelin tarvitse olla teräväpiirtoa tukeva surroundtykitys erikoisohjaimella. Grafiikka on huikeaa neonretroilua, pelimekaniikka yksinkertaistetun riemastuttava ja äänimaailma tuomiopäivätunnelmaista kolinaa säteilyyn kuolevien yskäisyillä ryyditettyinä. Eikä hintakaan huimaa. Opetuskin tuntuu olevan sama kuin elokuvassa: ydinsodassa kukaan ei voita, on vain vähemmän hävinneitä.

Hyvää itselle ja muille

REDi Steady Go

Kävipä sitten niin, että armas iPodini päätti vain kuolla. Hiukan nuorena hänet meiltä tempaistiin, mutta kun vakuutusyhtiö tarjoutui maksamaan hautajaiset, tilasin maanantai-iltana itselleni uuden hanin. Valintani osui uudistettuun iPod Nanoon, vieläpä (PRODUCT) RED -versioon. Bonon hymyn lisäksi soittimen hinnasta kymmenisen dollaria menee AIDSin edistämiseen tai mihin ikinä. Sinänsä mukavaa, sillä soitin itsessään on saman hintainen kuin teknisesti identtiset sisaruksensa, vain väri erottaa. Pelkäsin, että väri olisi turhan lakkaväri, mutta upean metallihohtoisena tuota jaksaa kyllä katsella joulun lisäksi myös juhannuksena. Taakse otin kaiverruksena pallotuolimusiikin tämän vuoden epävirallisen moton, joten varmasti myös arvoisa feldon hyväksyy hankintani.

Itselleni tein (musiikin henkisen puolen lisäksi) hyvää tilaamalla samalla Nike+ iPod-kitin, jonka toiminnan saa selkeimmin käsitettyä katsomalla ja lukemalla. Selvennyksenä tosin mainittakoon: anturi tulee kitin mukana, ja sen voi ihan huoletta laittaa vaikka Ecco-kävelykenkiin, toisin kuin markkinavoimat haluavat uskotella. Laite on hintansa väärti, jos se tekee edes sen, että alan harrastaa liikuntaa. Koelenkillä tuli ainakin liikuttua selvästi kovempaa, kun piti näyttää elektroniselle hölkkäkumppanille, että ei tässä ihan juurtuneita olla. Asetin webbipalvelussa itselleni tavoitteen seuraavan kuukauden juoksutuloksille, katsotaan pääsenkö siihen. Tarkempaa tarinaa uusista leluista tulossa myöhemmin.

Kukkien lähettämisen sijasta jouluna voi muistaa muutenkin. Äitini vaihtoi sukulaisten kukkalähetykset tänä vuonna Kirkon ulkomaanavun verkkokauppaan (toimii mainiosti), vastineeksi saa lähetellä kukkapuskien sijasta “kukkasi menivät hyötykäyttöön” -kortteja. Lämmittää varmasti sekä tunteellista että järkevää puolta kaikkien osapuolten aivoista.

Glögihuuruista bileidenodotusta varjotoimittajaltakin!

Dude, where’s my card?

Vanha hardismainos

Vaihdoin tuossa muutama viikko sitten ei-nyt-niin-hyvin palvelleen Nokia 6260:ni saman valmistajan E70-businessmalliin. Linkkilaiskoille tiedoksi, että se on se, missä on aukitaitettava qwerty-näppäimistö.

Kummaa on, että puhelimesta uupuu pari featurea. Missä on automaattinen näppäinlukko, sillä ei tuo mikään simpukka ole? Missä ovat vuosien takaa kilpailevan pesupallobrändin puhelimista löytyneet useat herätykset ohjelmoitavilla toistoilla? Ei näy, pitää hankkia lisäsoftaa. Edellisen sentään sai ilmaiseksi, jälkimmäisestä pitäisi kuulemma maksaa. Hävytöntä.

Vanhan softaversion (Nokia Software Updater on täysi vitsi) lisäksi jouduin ensimmäisen viikonlopun jälkeen kiikuttamaan puhelimen toisestakin syystä huoltoon. Parinkymmenen sentin pudotuksen jälkeen puhelimen kaiutin mykistyi täysin. Ei ulkoisia jälkiä, ei naarmuja eikä mitään mistä yksikään aiempi puhelin koko tietämässäni universumissa ei olisi selvinnyt. Mykkä, ei soittoääniä tai herätyksiä. Kaksi viikkoa huoltoreissua oli tuomio.

Tein sitten näppäränä backupin muistikortille tiedoista ja annoin puhelimen huoltorumbaan. Tänään oli palautuspäivä ja puhelin toimii oikein hyvin, softa on uudempi ja soittoäänet raikavat taas. Nyt vielä kun saisin selville, että missähän Belgiassa puhelimessa ollut muistikortti on. Ei näy korttia ei.

Onneksi kortilla ei (lyhyestä käyttöajasta johtuen) ole mitään tärkeää, joten pärjään silläkin, jos vain saan uuden gigatavun miniSD-kortin. Kannattaa siis muistaa pelastaa kaikki irroitettava puhelimesta (ja tietokoneesta) ennen sen luovutusta huoltoon, muuten konsortio syö. Näin siis kiintolevyn 50-vuotisjuhlan jälkimainingeissa. Silloin ei kyllä ollut vaaraa, että gigatavullinen dataa katoaa noin vain.

Pallotuoli ja muita klassikoita

Röykkiksen kansikuva - taas

Käväisinpä viikonlopun kunniaksi ostoksilla Anttilassa. Mukaan tarttui feldonin aiemmin suosittelema Röyksoppin The Understanding, jonka olin havainnut itsekin loistavaksi. Hintalapussa komeili 23,95€, mutta kassasetä halusi kyseisestä musiikkipläjäyksestä vain 9,95€. Erittäin hyvä pallotuolia per euro -suhde.

Samalla kun Macbookini iTunes rippailee levyä kyseenalaisen laillisesti (levy on kopiosuojattu, mutta en kierrä sitä tarkoituksenmukaisesti, sillä mäkkiä ei paljon moiset nappaa), kerron teille muutamista muistakin hyvistä löydöistä. Yöllisen vaanintamusiikin ykkösen, Massive Attackin, erinomainen kokoelma oli tarjouksessa 11,95€ tai jotain sinne päin. Suosittelen varauksetta kaikille massiivimusiikista tykkääville. Kokin suositus olisi itseasiassa Collected-kokoelman kahden (tai kolmen, miten sen ottaa) levyn spesiaaliversio, mutta se ei ollut tarjouksessa, joten tyydyn vain mainitsemaan sen.

Myöhemmin palasin vielä hakemaan pelihyllyltä Settlers II 10-vuotisjuhlaversion. Ilmeisesti jätkät itsekin totesivat, että kakkonen on ykkönen ja tekivät uuden 3D-version klassikosta. Kerron myöhemmin onko se edeltäjänsä arvoinen.

Nouse jo!

Tanja Kampelaa ei opiskelijat vois vahempaa kiinnostaa.

Mitähän lienevät sedät, tädit ja eräs entinen kampela funtsineet budjettiriihessä, kun opiskelijat jotenkin vaan unohtuivat? Itse olen tämän viikon elänyt tavallista kattavammassa uutispimennossa, mutta nyt on ollut jännä katsella uutisointia menneen viikon tapahtumista. Kaikki syyttävät toisiaan: milloin Saarela ei mukamas ole ollut palaverissa, jossa hän on ollut ja milloin pääministerin mukaan sosiaaliministerien olisi pitänyt olla opetusministeriön nurtsilla huutamassa opintorahan nostosta.

Onneksi nyt sentään lupaillaan ateriatuen nostamista. Tosin puoli euroa tai mitäikinä lisää per arkipäivä ei paljon paina verrattuna siihen, että opintorahan ostovoima on laskenut viidenneksen sitten viimeisen korotuksen, josta on murkkuikäisen verran aikaa.
Onhan se ymmärrettävää, että opiskelijaelämä halutaan pitää kurjana, että tekisivät piivanat hommia eivätkä lorvailisi sitseissä ja bailuissa koko aikaa, mutta samaan aikaan kansaneläke ja vähimmäispäiväraha ovat nousseet. Opintoraha sen sijaan on pienentynyt. Automerkkini harrastajakerhon epävirallinen slogan on “vituttais olla köyhä” ja niin se kyllä vituttaakin. Tämän kaiken ja paljon muuta voitte käydä lukemassa osoitteessa www.opintoraha.fi, jossa voi myös allekirjoittaa adressin opintorahan nostamisen puolesta.

Syy miksi nyt napisen tästä aiheesta on se, että nyt tämä kaikki on minullekin ajankohtaista. Alkuviikosta pakkasin kamat autoon ja suuntasin keulan Turkuun opiskelemaan sitä legendaarista mediatutkimusta humanistisessa tiedekunnassa. Vielä kun saisi netin kämpille niin alkaisi elämä aueta sielläkin.

Kesänolla

Feldonin ollessa hyvin ansaitulla lomalla valmistumisen, ylenemisen ja työnteon (joskin staran elämä on staran elämää) jälkeen minä puolestani painoin hetken ajan reippaita työpäiviä eräällä suomalaisella kesäfestivaalilla ravintolapuolella. Sitä ennen viihdytin itseäni käymällä heinäkuun alussa Kalajoella Bimmerpartyillä. Siellä oli melkein yhtä kivaa kuin viime vuonna, eli pahuksen huikeaa. Toivottavasti ensi vuonna homma on taas paremmin näpeissä.

Heinäkuun alkupuolella tuli tieto, että pitäisi lähteä Turkuun opiskelemaan mediatutkimusta yliopistolle. Kiittää hän ja pakkaa kamansa kohti. Tällä hetkellä ei ole kuin asuntohakemus TYSillä vetämässä keskeneräisistä asioista. Kaveri pääsi niin ikään Turkuun opiskelemaan ja haetaan nyt sitten kämppiksiksi johonkin Ironsiden hamppuhuoneella varustettuun kaksiosoluun.

Mutta kesää on vielä jäljellä reippaasti ja odotan ainakin itse innolla maisemanvaihdosta. Iloista kesänjatkoa itse kullekin.

P.S. Otsikko tulee lukutaidottomuudesta edellistä blogahdusta lukiessa.

Elokuvakesää

Leffashotti Scary Movie 4stä

Paikallinen elokuvateatteri sekosi taas juhannushelteiden takia ja räväytti koko ohjelmistonsa alennukseen. Niinpä viimeisen kolmen kuuman kesäpäivän aikana olen käynyt katsomassa neljä eri elokuvaa ja rahaa meni 13 euroa. Ei paha, ainakaan näillä seuduilla.

Ensimmäisenä katsoin Geishan muistelmat. Katsomistani elokuvista se on ainut oikeasti hyvä. Ainoa ärsyttävä piirre oli japaninkielen käyttö alussa dramaattisena efektinä (eihän sitä tietenkään tekstitetty, onneksi osaan pikkuisen itse) kun loput elokuvasta oli taas suurimmaksi osaksi englanniksi. Valitettavasti monien näyttelijöiden englanti kuulosti aivan yhtä luonnolliselta kuin jos me blogin jätkät tekisimme elokuvan klingoniksi. Olisivat puhuneet rehellisesti japania tai englantia alusta loppuun, mielummin japania. Elokuvana varsin asiallinen kuvaus geishan elämästä vuosisadan toisen maailmansodan temmellyksessä, jopa japaninväristen lasieni ohi katsottuna.

Samalle illalle osui myös sarjan toinen Japaniin sijoittuva elokuva – nimittäin Hurjapäät: Tokio Drift. Autohulluuteni on tietysti vaikuttanut tapaan, jolla katson Fast and furious -elokuvia mutta ehkä hiukan eri tavalla. Nyt niistä nimittäin irtoaa rutosti enemmän huumoria ja Hurjapäät 3 goes drifting (driftaus on siis sladissa mutkien menemistä entisen varttimailikisan sijasta -toim.huom.) oli kyllä hervotonta naurumaratonia alusta loppuun, tahallisesti ja tahattomasti. Kuuman kesäpäivän viihdeleffana ihan toimiva setti, elokuvassa kun nopeat autot ja upeat naiset (tai toisinpäin) tuntuvat olevan GTi-unelman mukaisesti läsnä kaikkialla. Mainitsemisen arvoisena knoppitietona mainittakoon, että satamassa päähenkilön driftausta arvosteleva kalastaja on itse Keiichi Tsuchiya, aito ja alkuperäinen Drift King. Gangsteripomona nähdään virnistelevä Sonny Chiba ja lopussa eräs polttoaineisen sukunimen omaava näyttelijä tekee lyhyen virnistelyroolin. Aivot nollille ja Tokioon!

Samankaltaisuus feldonin ja Tom Cruisen välillä oli jälleen kerran ilmeinen kun valkokankaalle ammuttiin Mission Impossible 3. Aliaksen ja Lostin ohjaajan tyyli kyllä näkyi mutta ei välttämättä hyvässä, tuntui kuin olisi katsellut parituntista Lostin toimintaspesiaalia. Fel…Tom Cruise juoksemassa on toki edelleen jo yksistään leffan arvoinen mutta perheteema ja tiedusteluleffoihin kuuluvan virnuilun puuttuminen kyllä latistivat. Mukiinmenevää viihdettä tämäkin.

Viimeisenä katsottiinkin sitten Scary Movie 4, joka oli jälleen kerran ihan viihdyttävä piruilu viimeaikaisista elokuvista ja ilmiöistä. Dr. Phil ja Oprah esittivät itse itseään, elokuvassa puhuttiin japania Nimismiehet-tyylillä luettelemalla brändejä ja kliseisiä termejä (mitä muuten huomattavan teini-ikäinen kanssayleisö ei älynnyt) ja Leslie Nielsen näytti tismalleen samalta kuin aina ennenkin. Sopivan lyhyt parodiapläjäys, jota ei välttämättä jaksa helpolla katsoa uusiksi. Mielenkiinnolla odottelen dvd-julkaisulta löytyviä poistettuja kohtauksia, joissa ainakin kolmosleffan kohdalla oli todella hyviäkin juttuja.

Putki jatkuisi vielä X-Men 3:lla jos se ei menisi heti ensi-illan kunniaksi pienimpään saliin, joka häviää teknisesti muutamille kaveripiiristä löytyville kotiteattereille. Mutta ainakaan ei Hollywoodin tarvitse heti itkeä, etteikö kukaan kävisi katsomassa elokuvia enää oikeasti.

Wikittelyä

Feldon Wikipediassa

Tuossa pitäessämme pitkästä aikaa iltairkkausta Oselottijengin kanssa tulin esittäneeksi kysymyksen feldon.netin kävijämääristä, joita ihmetellessään Deputy Feldon törmäsi mielenkiintoiseen yksityiskohtaan: Wikipediasta tulee huomattava määrä osumia tänne.

Vaikka nopea haku tuottikin ilmeisen tuloksen hakusanalle feldon, emme kyllä äkkiseltään keksineet mistä, miten ja miksi tämä blogi on Wiksun linksuissa. Sen takia ajattelimme (no, oikeastaan minä ajattelin ääneen ja feldon pakeni vastuuta jonkun silmälasipäisen tohtorittaren sänkyyn) blogahtaa aiheesta, että “mitä te täällä teette, wikipediasta tulleet?” Kertokaa meillekin niin ymmärrämme edes itseämme paremmin. Kiltti?

Näin viimeisen kappaleen asian ohimenevänä tekstinä voisin vaikka napista siitä, että Applella ei tiedetä verbiä “blogahtaa”, tähän blogiin todellakin kirjoittaa neljä eri henkilöä (vaikka GV ja minä olemmekin välillä hiljaa ja annamme viisaampien ja trendikkäämpien puhua) ja Pinkin Who knew on henkilökohtaisesti ajatellen kovin hyvällä ajoituksella ponnahtanut hitiksi.

English summary: If you ended up here by following a link on Wikipedia.org, please drop us a line at designed@feldon.net so we can hear where are we being linked from. Thanks! 🙂

Starring in my own life

Jonotusta lipunmyynnissä...

Tuossa alkuviikosta reissaillessani pitkin poikin Suomea junalla yliopistojen pääsykokeisiin oli liikaa aikaa ajatella asioita ja pistää elämäänsä taas vähän järjestykseen itselleen. Se tekee hyvää aika ajoin, varsinkin kun sai jotain aikaiseksi eikä ahdistu enää niin helposti muutamista asioista.

Siinä iPodini kaivellessa kätköistään HIMin Solitary Manin tuli mieleen, että ajattelevatko muut koskaan miltä tuntuisi, jos haastettelija kysyisi jonkin kysymyksen? Enkä nyt tarkoita ystäväkirjojen kysymyksiä lempiruuista vaan nimenomaan sinun elämästäsi muotoiltuja kysymyksiä tai miten itse vastaisit joidenkin lehtien vakiokysymyksiin. “Mitä muistat lapsuudestasi?” tai “mitä sinulle merkitsee kirjain B?”. Minä nimittäin joskus ajattelen, mikä on kieroa sillä en varmasti tulevaisuudessakaan ole niin stara, että minua haastateltaisiin ainakaan sen takia kuka olen. Ajatusleikkinä se on silti varsin kiintoisaa.

Biisihän liittyy tähän siten, että siitä muodostui kysymys “mitä muistat ylioppilaskirjoituksistasi?” ja vastaus “sen, että päässä soi jatkuvasti HIMin Solitary Man”. Ehkä olen vain huomionkipeä, mikä tuntuisi olevan ajan trendi päätellen ihmisten halukkuudesta paljastaa yksityiselämäänsä mm. tosi-tv ohjelmissa.

Sinkkuelämän ehkäisyvinkit

Blogin halvin kuvamanipulaatio

Nimittäin. Sarah Jessica Parker esittelee meille tässä videopätkässä, miksi on tärkeää ottaa varmuuskopiot tiedostoista. Myös mäkillä. Sinänsä kieroa, että Sinkkuelämää osaa tarvittaessa toimia myös tietoteknisenä ehkäisyvalistuksena.

Muuten iltapäiväni on kulunut pakettiseurannan ihmeisiin. Ihmettelen nimittäin suuresti miten tämänpäiväisen tiedon mukaan paketin toimitusaika voi olla eilen. Ja kyse siis arvioidusta toimitusajasta eikä pakettia ole edes rahtifirman mukaan toimitettu minulle. Ihan tajutonta. Noh, hyvää kannattaa odottaa…