2000-luvun kurja

2000-luvun kurja

Elämän ympärille tulee helposti koottua jonkinlainen tukipilari, jonka ympärillä kaikki tuntuu pyörivän. Se voi olla vaikkapa hartaasti toivottu unelma, eräänlainen maaginen päämäärä, jota tavoitellaan henkilökohtaisen ristiretken tavoin. Ilmiön käsittely on yleistä jopa kirjallisuuden maailmassa, mutta sitäkin useammin tarinat punoutuvat unelman rappeutumisen ja uudelleenrakentamisen ympärille. Jopa Jean Valjean tavoitteli omaa Graalin maljaansa: hurskautta ja hyväksytnää, rauhaa ja rakkautta.

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiessä kadonneen aarteen metsästyksen kohteena ovat lähes samaiset ihanteelliset piirteet kuin Victor Hugon langenneella kaleeriorjalla. Kirjan arkisen oloisen päähenkilön, “kotirintamamies” Matti Virtasen, päämääränä on periaatteessa suomalainen unelma, määriteltynä pääministeri Vanhasen mukaan. Omakotitalon hankinta hajonneen perheen yhteenkokoamiseksi on lähes kansallisromanttista haihattelua, joskin vaimon kasvoihin suunnattu nyrkki rikkonee Virtasen oikean elämän kaiman ihannekuvaa. Vaimo ja tytär on kuitenkin saatava takaisin.

Matti osoittaa kaikesta huolimatta samanlaista määrätietoisuutta kuin Valjean: mutkikkaasta alkuasetelmasta on mahdollisuudet nousta ylöspäin hyvän asian takia. Talvisodan veteraanien tavoin kotirintamamies Virtanen käy yhden miehen sotaan mätää asuntokauppabisnestä vastaan aseenaan pilkuntarkka suunnitelma, kuten Ian Flemingin maailmanvalloittajilla konsanaan. Tässä Matti astuukin harhaan hugolaisesta hurskaudesta kohti oman edun tavoittelua: kaikki keinot ovat sallittuja hyvän ja jalon päämäärän myötä. Kuoresta astuu ulos tyypillinen nykyajan ihminen, jolla on kummallinen tapa pitää juuri omia ongelmiaan suurempina kuin muiden – jopa siinä määrin, että muut poljetaan maan rakoon.

Epätoivosta kehkeytynyt unelma johtaa lopulta vainoamiseen, kiristämiseen, epämääräiseen rahankeruuseen sekä muiden lavastamiseen omien tekojen tekijöiksi. Mutta eipä Matilla olekaan omaa hyväntahtoista kirkkoherraa johdattamassa kultaiselle keskitielle, saati sitten omaa tarkastaja Javertia vahtimassa tekoja; häntä seuraavat vain epäluuloiset naapurit, jotka eivät siedä hänen tupakointiaan. Matilta puuttuu myös se olennainen piirre, joka edesauttoi Valjeania: hän ei myönnä tehneensä väärin.

Ihmismielen ailahtelevuuteen on monia syitä. Pilarin särkyessä koko rakennelman herkkä tasapaino järkkyy, millään ei ole väliä. Hieman Imre Kertézin kohtalottoman juutalaispojan tavoin Matille kaikki hämärimmätkin puuhat tuntuvat joiltakin osin luonnollisilta sen ammottavan autuuden edessä, kun vaimo ja tytär palaavat hänen hankinnan alla olevaan omakotitaloonsa. Niin se käy. Jokainen haluaa sisimmissään olla onnellinen ja toteuttaa unelmiaan, mikä lienee helppoa ymmärtää. Mutta jos hyvällä teolla tavoitellaan ainoastaan omaa hyvinvointiaan muita vähätellen, ei tarkoitus luonnollisestikaan pyhitä keinoja.

“Hotakaisen Valjeania” voisi pitää arkipäiväisenä kuvauksena nyky-yhteiskunnan turtuneisuudesta. Ihmiset ovat tottuneet saamaan haluamansa ilman myönnytyksiä, heille kelpaa vain yksi tietty pilari. Ehkäpä maailma ei ollutkaan vielä niin kurja Ranskan vallankumouksen aikoihin.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *